Saskia

Saskia

Tervetuloa Markku Arantilan ja Pekka Hepoluhdan näyttelyn avajaisiin Tampereelle Galleria Saskiaan 2.9.2016 klo 18 – 20.

Näyttely avoinna 3.9. – 21.9.

Avoinna joka päivä klo 12 – 18.

Pirkankatu 6, 33210 Tampere
www.tampereensaskiat.com

Inspiraatio

Inspiraatio

Mahtoiko Suomen olympiajoukkuetta vaivata inspiraation puute, kun menestys Riossa jäi vaisuksi?

Josef Albersin (alunperin saksalainen, Yhdysvalloissa merkittävimmän tuotantonsa tehnyt taidemaalari, 1888 – 1976) mielestä taiteen tekemiseen tarvitaan 10 prosenttia inspiraatiota eli henkeytystä ja 90 prosenttia perspiraatiota eli hikoilua. Ehkä Albersin ajatus sopii myös urheiluun. Suomalainen urheilumenestys ei varmaankaan tyssännyt hikoilun, vaan henkeytyksen puutteeseen.

Maalatessani hikoilen vain kesäaikaan, koska vesivärimaalaus on kevyttä puuhaa. Mutta Albers ei kai tarkoita hikoilulla tätä. Jos taiteiluksi lasketaan, niin kuin kuuluu, kaikki taiteilijan ammattiin kuuluvat käytännön puuhat, hikoilua voi olla paljonkin taiteilijan päivittäisissä töissä. Inspiraation hetket ovat siihen verraten harvinaista herkkua. Mutta ei kai Albers sitäkään lausahduksellaan tarkoita, vaan puhuu pelkästään maalaamisesta.

Maalatessa jokainen siveltimenveto sisältää yhtä hyvin inspiraatiota kuin perspiraatiota. Hikoilu on turhaa jos luova mieli nukkuu silloin kun sivellin kulkee maalauksessa. Teos on aina luovan mielen tuote ja sellaisena riippuvainen inspiraation läsnäolosta. Siveltimen kosketus avaa tien maalaukseen. Samalla kun levität maalia, maali merkitsee myös jotain muuta. Maali on kouriintuntuvaa totta ja fiktiota yhtäaikaa. Inspiraation ja perspiraation erottelu on mahdotonta.

On mahdotonta maalata kullankiilto silmissä. Ei kannata yrittää tehdä maailman parasta maalausta. Taiteilijan ei kannata tavoitella täydellisyyttä. Beach Boysin Brian Wilson halusi tehdä maailman parhaan levyn 1960-luvulla, sillä seurauksella, että sairastui skitsofreniaan. Levy julkaistiin vasta lähes 40 vuotta myöhemmin nimellä Smile, eikä se enää ketään kiinnostanut. Rennommalla otteella onnistuu paremmin. Rolling Stonesin klassikko Exile on Main Street tehtiin liikoja yrittämättä, huumepöllyssä jammaillen. Mick Jagger ei oikein vieläkään tajua, mikä siinä levyssä muka on niin hyvää. En väitä vastaan, jos joku on sitä mieltä että se on maailman paras rock-levy.

Ehkä jonkun kannattaisi sanoa Petra Ollille, että relaa vähän. Inspiraatio ei siedä pakottamista. Ilman inspiraation kymmentä prosenttia urheilijan suoritus jää juuri sen verran vajaaksi, ettei mitalia tule. Usain Bolt näyttää luottavan fifty-sixty periaatteeseen, puolet hikoilua ja kuusikymmentä prosenttia rentoa inspiraatiota.

En ole harrastanut kilpaurheilua, enkä siksi tiedä urheilijan ajatuksista mitään, mutta luulisin kuitenkin, että Usain Bolt nauttii juoksemisesta. Kiva duuni, josta saa sitten vielä mitaleitakin kaulaan. Ei kai Bolt kiirehdi radalla pelkästään siksi, että pääsisi sieltä mahdollisimman pian pois tekemään jotain muuta. Ehkä kymmenen sekuntia juoksuradalla venyy Boltin mielessä nautinnolliseksi ikuisuudeksi. Ei Bolt itke harjoittelun tuskaa, vaikka Boltin harjoittelu on tasan yhtä rankkaa kuin muidenkin. Ehkä Bolt voittaa kisoja, koska harjoittelee vielä enemmän kuin muut. Miesten sadan metrin kisassa oli kyse siitä, voittaako kivikasvoinen suorittaja Gatlin ja pelle Bolt. Jokainen tiesi jo etukäteen, että pelle voittaa. Mitalit voisi jakaa kilpailemattakin, pärstäkertoimen perusteella. Voittajan näkee naamasta jo etukäteen.

Urheilu, niin kuin taidekin, on leikkiä. Ehkä siinä ajatuksessa on jotain noloa ja sitten pitää teeskennellä, että otsasi tuskan hiessä sinun pitää leikkisi suorittaa, eikä kivaa ole. Ja turpiin tulee. Ja harmittaa. Vieressä toinen elehtii ja pelehtii ja voittaa kaikki mitalit. Ja vakavikkoa harmittaa vielä enemmän. Kovaa oli ja rankkaa, eikä se kannattanut ja pellet vaan sen kun keekoilee. Aina sama juttu! Kun Keith Richards rämpyttelee jotain älytöntä se on muka makeeta, ja kun Mozart kikattelee ja pimputtelee, sekin on tosi hienoa. Salieri tekee kaiken tuskalla ja sydänverellä, eikä ketään kiinnosta.

Asian toinen puoli on tietysti se, että pelle tekee vähintään saman verran töitä kuin suorittajakin.

Maalaamisessa on hienoa ajan tunteen katoaminen. Maalaaminen on matkallaoloa. Ja koska maalaaminen on matkallaoloa, olen vuosien varrella tullut maalanneeksi aika monta laivaa, autoa ja lentohärveliä. Teoksissani on etsitty, kuljettu ja tutkimusmatkailtu. En oikeastaan tiedä miltä maalauksen valmistuminen tuntuu. Viimeinen siveltimenveto ei koskaan jää mieleen. Tärkeintä on tutkimusmatka, ei perillepääsy. Maalaus ei ole urakka jonka valmistumista haluaisi juhlia. Mieluisampaa olisi olla maalauksessa ikuisesti, maalauksen soisi olevan matka joka ei koskaan pääty. Maalaamisella ei ole tavoitetta. Maalaus vain ilmestyy maailmaan.

Inspiraatio tarkoittaa myös valaistumisen hetkiä. Jokaiseen tekemääni näyttelyyn liittyy jokin sellainen. Jossain työskentelyn vaiheessa mieli päättää kuljettaa minut oraakkelin luo. Jokin kuiskaaja näyttäytyy minulle sitten, kun mieli on sille valmis. Jostain syystä inspiraatiota etsivä mieli näyttää hyväksyvän ainoastaan asiat, jotka näyttävät sattumanvaraisilta, vaikka eivät sitä olisikaan.

TM-galleriassa viime kesäkuussa pitämässäni Jättiläiset-näyttelyssä oltiin tavallista vähemmän matkalla. Tällä kertaa viipyiltiin täydellisyyden taloissa. Näyttelyn yhtenä ajatuksellisena lähtökohtana kuitenkin oli matkalaisten suojeluspyhimys Kristoforos. Jostain syystä välttelin aiheeseen tarttumista, ilmeisesti koska viihdyin niin hyvin täydellisyyden taloissani. Tarkoitus oli maalata jättiläisiä, mutta en ollenkaan halunnut. Jättiläiset ovat pelottavia. Muutamaa viikkoa ennen näyttelyn alkua tulin käyneeksi Lohjan kirkossa katsomassa sen keskiaikaisia kalkkimaalauksia. Kirkon seinällä sattui olemaan suuri Kristoforos-maalaus, joka ilmiselvästi komensi: ”maalaa minut”. Tai ei, ei Kristoforos komentanut vaan rohkaisi. Se, minkälaisena Kristoforokseni halusin maalata selvisi minulle saman tien ja samalla löysin ratkaisun näyttelyn olemukseen. Jättiläinen olikin ystävällinen.

Keskiaikaiset kirkot ovat eräänlaisia täydellisyyden taloja, muodoltaankin aivan samanlaisia kuin talot minun maalauksissani. Käyn keskiaikaisissa kirkoissa, koska silloin tuntuu kuin menisin sisään omaan maalaukseeni.

Ehkä inspiraation kokemus syntyy silloin, kun maailma vastaa symbolikielellä mielen tuntemattomimman osan esittämiin kysymyksiin.

Itse asiassa minulla on jatkuvasti tunne, että maalaukseni maalaa joku muu kuin minä. Tai ainakin että ohjeet maalaamiselle antaa joku muu, ja että fyysinen olemukseni on pelkkä maalauksen toteuttaja. Ehkä tosiaankin on niin, että fyysistä henkilöä tarvitaan vain hikoiluun. Inspiraatiopuolen hoitaa joku mielen syvyyksissä pahnoilla makaileva ja siellä voisulaa syövä, piileskelevä, kiukutteleva ja oikutteleva vetelys. Jos sen sisäisen olion kanssa ei ole hyvissä väleissä, se heittelee kapuloita rattaisiin ja tekee elämän hankalaksi.

Ilmeisesti Usain Bolt tulee hyvin toimeen sisäisen olionsa kanssa. Boltin inspiraatio on taiteilijallekin hyvä esikuva.

Täydellisyyden värit

Täydellisyyden värit

Ruovedellä Pekkalan kartanossa on tänä viikonloppuna meneillään Ruoveden maisema -seminaari, joka tänä vuonna keskittyy väriin. Seminaari järjestetään yhteistyössä Tampereen taidemuseon ja Tampereen kesäyliopiston kanssa. Seminaarin ja siihen liittyvän taiteilijasymposiumin yhteydessä julkaistaan kirja, jossa symposiumiin osallistuvat taiteilijat kertovat värikäsityksestään. Ruovesi Landscape: Artist Essays 2016 -kirja julkaistaan englanninkielellä. Tässä on kirjassa julkaistava tekstini suomeksi.

”TÄYDELLISYYDEN VÄRIT

Tarinan mukaan Mauno Markkula, loistava ekspressionistinen värimaalari, maalasi joskus taiteilijaystävänsä kanssa Helsingin Eteläsatamassa. Ystävän maalauksessa näkyi satamanostureita, mutta Markkulan maalaus kuulemma muistutti palmurantaa.

Naiivi tarina tuntuu sisältävän olettaman, että luonnonlapsen ja rationalistin erottaa siitä, että ensinmainittu ei halua maalauksiinsa satamanostureita. Markkula seuraili maisemahavaintoa, mutta maalasi enemmän omaa ihannemaailmaansa kuin näkyvää maisemaa. Ymmärrän hyvin Markkulan asenteen.

Jos joskus maalaisin vaikkapa Grönlannissa, en usko että luopuisin siellä pinjapuistani. Maalausteni yleissävykään tuskin muuttuisi. Maalarit usein pitävät kiinni väriasteikostaan, oli aihe mikä tahansa. Voi olla, että maalaisin Grönlannin jäävuoria jotenkuten havainnon mukaan – ja sitten pistäisin ne kasvamaan värikkäitä mielikuvituskukkia, koska sellainen näyttäisi hyvältä. Värivalintojeni perustavoite on näyttää hyvältä.

Taidankin maalata seuraavaksi Grönlannin, sellaisena kuin sen mielessäni kuvittelen. Jos tarvetta ilmenee, havaintomateriaaliksi sopivia pieniä jäävuoria on helppo valmistaa pakastimessa – vaikka oikeastaan jäävuoret kai ovat samanlaisia, vaaleampia vain, kuin kivet joita on usein maalauksissani. Ehkä maalaankin kukkien sijasta jäävuoren huipulle viime aikojen lempiaiheeni, sini-puna-keltaisen talon, jonka värit edustavat minulle eheää kokonaisuutta ja täydellisyyttä.

Alunperin plagioin pääväritalon erään kollegani hienosta maalauksesta. Myöhemmin ilmeni, ettei sellaista maalausta ole olemassa. Ainakin kollega kiisti mitään taloa koskaan maalanneensa. Oli siis tapahtunut kuviteltu ideavarkaus, jonka aiheuttaman aidon syyllisyydentunteen käänsin päälaelleen keksimällä, että talo edustaa täydellisyyttä. Tästä on nyt väriteoria kaukana, enemmän ollaan sielutieteen puolella. Paitsi että taitaa olla niin, että pääväritaloni on oikeasti lähtöisin Goethen värikolmion tuijottelusta. Yhdistelin Goethen kolmion perspektiivittömään taloon, jonka puolestaan olen lainannut eräältä skitsofreeniselta maalarilta – joka täysin varmasti on olemassa, uskoisin.

Goethen värikolmio, joka koostuu kolmesta pääväristä, kolmesta väliväristä ja kolmesta välivärien sekoitusväristä, on visainen ongelma maalattavaksi, vaikka se näyttääkin yksinkertaiselta. Goethen kolmio edustaa täydellisyyttä, mutta käytännössä sen kaikki yhdeksän väriä on mahdoton maalata täysin onnistuneesti, koska pigmenttien fyysinen maailmallisuus ei koskaan tavoita ideoiden aineettomuutta. Täydellisyys on saavuttamatonta. Siksi olen oikaissut ja yhdeksän värin ratkaisemisen sijasta kehitellyt talon, jossa on vain ne kolme pääväriä, jotka lapsillekin opetetaan. Suhteellinen täydellisyys on riittävä tavoite, absoluuttista ei tarvita.

Miksi oikeastaan maalata täydellisyyden talo jäävuoren huipulle? Eihän se kannata. Kaikki tietävät, että jäävuori lohkeilee ja sulaa ja lipuu merivirran mukana ties minne, ja on siksi vaarallinen, eikä sellaisen huipulle pidä taloa rakentaa. Niinpä unohdan häilyväiset jäävuoret, vaikka täydellisyyden talot niiden huipulla näyttäisivätkin hyvältä. Mieluummin maalaan järkeviä asioita. Siksi olen useissa maalauksissani ripustellut täydellisyyden taloja vahvojen puiden oksille.

Se mikä näyttää hyvältä liittyy siihen, mitä maalauksella haluan kulloinkin ilmaista. Tai oikeastaan on niin päin, että maalaus itse kertoo minulle mitä se haluaa ilmaista. Maalaus antaa ohjeet värivalintoihin. Silloin kun maalaus epäröi, pitää istua alas ja odottaa. Ennemmin tai myöhemmin maalaus sanoo mitä se haluaa. Jos se ei kertakaikkiaan saa mitään sanotuksi, aina varma kikka on napata värilaatikosta joku täysin satunnainen väri ja maalata sillä. Se kikka toimii myös psykologisesti. Jos kerran on annettu sattumalle tuomarin virka, sen oikkuihin on suostuttava. Sattuma on toisinaan se elementti, jonka varassa maalaus lopulta toimii. Maalaus on ehkä viisaasti pidättäytynyt neuvomasta hedelmättömään sisäiseen dialogiinsa jumittunutta maalaria.

Vaikka kuuntelen intuitiota, sitä mitä maalaus tuntuu sanovan, lopulta kaikki ratkaisut syntyvät tietoisesta harkinnan ja intuition vuorovaikutuksesta. Käsitykseni mukaan luova mieli toimii näin, se vaeltelee kielen ja hiljaisuuden rajamailla. Hiljaisuus ei ole vaistotoimintaa vaan visuaalista ajattelua, jota seuraa kielellistäminen: kerron itselleni, että tarvittava väri syntyy tietyn nimisten värien sekoituksesta.

Opetustöiden ja yleisen mielenkiinnon vuoksi olen perehtynyt väriin teoreettisella tasolla hyvin. Värikurssieni oppilaat usein kysyvät, pohdinko maalatessani kovinkin tarkaan valon aallonpituuksia ja värin vuorovaikutusta. En pohdi. Lienee niin, että olen omien värioppikurssieni mallioppilas, se, joka on syvimmin sisäistänyt kaiken opetetun, eivätkä väriopilliset asiat edellytä erillistä pohdiskelua.
Värikäsitykseni on yhdeltä osaltaan kytköksessä italialaiseen varhaisrenessanssiin, samoin kuin on maalausteni taustamaisemakin. Voin käydä noiden maalarien kanssa kuvitteellista keskustelua. Renessanssi on kuitenkin tavoittamaton Eldorado.

Maalaan jotain joka tuntuu olevan lähellä, mutta on tavoittamatonta. Maalausteni tapahtumapaikka – niiden näyttämö – on jonkinlainen väärin muistettu Toskana. Sille näyttämölle voin viedä mitä tahansa asioita, ja välillä voin lavastaa näyttämöni vaikkapa Ruoveden maisemaksi, mutta taustalla oleva sielunmaisema pysyy aina samana. Kun raahaan näyttämölleni jonkin värin tai muun asian Pekkalan kartanon maisemista, sisäisen teatterini tarinassa ollaan siirrytty Ruovedelle.

Maalauksen väriratkaisut eivät ole pelkkää värisävyjen valintaa, vaan yhtä olennaisia asioita ovat rinnastukset, värialueiden pinta-alat ja niiden muoto, värien sijainti sommitelmassa, peittävyyden ja läpikuultavuuden vaihtelu, liukumat väristä toiseen, erilaisilla kuvioinneilla syntyvät optiset sekoitukset ja tietysti myös valöörivaihtelut. Samalla kun ne ovat maalauksen sisäisiä rakenteellisia asioita, ne ovat kytköksessä havaintoihin joita teen ympäröivästä maailmasta.
Värilaatikossani on noin 80 sävyä, joiden erilaisia maalausominaisuuksia hyödynnän maalatessani. Laajan paletin ansiosta voin käyttää yksinkertaisia värisekoituksia, jotka ovat helposti toistettavissa.

Suosikkitekniikkani, karkealle pellavapaperille maalattu akvarelli tuottaa himmeää pintaa, mikä saa värin näyttämään mehevältä. Alkuperäinen syy maalata akvarelleja ei kuitenkaan ollut väri, vaan se mielen harjoitus, ettei akvarelli anna virheitä anteeksi. Akvarellistin pitää joko jättää virheet tekemättä tai oppia elämään niiden kanssa. Minulle maalaus on muistiinpano sisäisestä dialogista, ja maalauksen tavoite on se olemus, johon teos työskentelyn mutkikkaalla polulla tulee päätyneeksi. Värivalinnat ovat sekoitus tietoa, kokemusta, havaintoja, mielihyvää ja mielipahaa, intuitiota, sattumaa.

Väri on osa kuvan kerrontaa, se on keino johdattaa katsetta. Väri on tapa erottua muista. Väri on tunteiden tarttumapinta.”