KIITOKSET

KIITOKSET

Avajaiset Tampereen Saskioilla sujuivat mukavasti. Vieraita oli varsin runsaasti ja tunnelma oli illan loppuun saakka hyvä ja puhelias.

Suuret kiitokset näyttelymme järjestelyistä vastaavalle Tampereen Saskioiden työryhmälle. Saskioiden toiminta on erinomaisesti organisoitua ja kaikki asiat ovat sujuneet mainiosti. Saskia-galleria on tiloiltaan ja fiilikseltään mainio näyttelynpitopaikka.

Edellisestä kimppanäyttelystä Pekka Hepoluhdan kanssa onkin päässyt vierähtämään yksitoista vuotta. Tuolloin pidimme näyttelyn Turun Ars Nova -museossa. Meille nämä yhteiset näyttelyt ovat tärkeitä. Oman muutoksen havaitsee selkeimmin rinnastuksen kautta. Ensimmäisessä yhteisessä näyttelyssämme 1983 Galleria Katariinassa maalauksiamme oli vaikea erottaa toisistaan. Kun kerroimme asian avajaisyleisölle, se herätti hilpeyttä. Nykyisin erehtymisen vaaraa ei ole.

Se, että maalataan eri tavalla ei tee yhteistyöstä vaikeata. Me tunnemme toistemme ajattelun tavan niin hyvin, että ripustus sujuu hyvin vaivattomasti.

Avajaisissa syntyy aina keskustelua siitä, että miten ja mistä vaikutteista ne maalaukset syntyvät. On helppo sanoa mistä sain vaikutteeni 30 vuotta sitten, mutta nykyinen inspiraation lähteitteni lista olisi pitkä ja osittain omituinenkin. Toisaalta on niin, että taide ei synny puhtaasti vaikutteiden summana. Samoista lähtökohdista voi päätyä aivan erilaisiin lopputuloksiin.

Nuori taiteilija tarttuu lähimpänä tarjolla oleviin vaikutteisiin. Niinpä me kuuliaisina poikina maalasimme 1980-luvun alussa sitä, mitä Vapaassa Taidekoulussa siihen aikaan opetettiin. Minulla oman tien etsimistä kesti toistakymmentä vuotta ja niin sitä taisi kestää Pekallakin. Oli vaarattomampaa maalata sitä mitä muutkin kuin ottaa eksymisen riski. 1980-luvulla taidemaailma oli vielä jakaantunut ismeihin, joiden välisiin railoihin putoaminen oli vaarallista.

Kun oma ilmaisutapani lopulta löytyi, se oli pelottava kokemus. Alitajunta ilmeisesti kyllästyi saamattomuuteeni ja päätti ottaa ohjat käsiinsä minulta lupaa kysymättä. Säikähdin oudoksi käyneitä piirustuksiani, niin kuin ihminen usein pelkää tuntematonta ja kontrolloimatonta. Olin sattunut löytämään portin mielen siihen osaan, joka aiemmin oli ollut suljettuna.

Nyt se, että voin vapaasti kuljeskella oman mielikuvitukseni maailmoissa, on minulle ilon ja nautinnon lähde. On kuin eläisi kahta elämää yhtä aikaa. Mielikuvituksella on samanlainen tehtävä kuin unilla. Mielikuvitus on kuin vierellä kulkeva narri, joka ei piittaa sovinnaisuuksista, vaan kertoo minulle miten asiat oikeasti ovat.

Mielikuvituksen portti sijaitsee lapsuudessa. En usko, että voisin astua nyt viisikymppisenä suoraan mielikuvituksen maailmaan, koukkaamatta lapsuuden kautta. Se portti on siinä esipuberteetin kohdassa, jolloin lapsuuden vapaasta mielikuvituksen virtailusta oli luovuttava ja siirryttävä asiallisiin hommiin. Jos portti sulkeutuu siinä kohdassa, se ei enää aukea. Väitän, että kaikki ”lapselliset” taiteilijat, taiteenlajista riippumatta työstävät tätä asiaa. Oli kyseessä Tove Jansson, Hugo Simberg, Anssi Kasitonni, Katja Tukiainen, Federico Fellini tai Pedro Almodovar, koskaan ei liikuta niissä fiiliksissä joita koettiin viisivuotiaana, vaan niissä, jolloin aletaan katsella pelokkaina tai uteliaina aikuisten maailman suuntaan.

Kun taiteilija löytää oman tyylinsä, teokset ovat yhtä minuuden kanssa. Lainailen aineksia kaikesta vastaantulevasta ja ne katoavat keitokseeni sieltä erottumatta. Käynti maatalousmuseossa tai taulu kirpputorin seinällä voi vaikuttaa tekemisiini. On samantekevää mikä vaikuttaa, kunhan ei tule sulkeneeksi vaikutteiden virtaa. Mielikuvituksen maalarinkaan ei pidä lakata tekemästä havaintoja.

Maalauksissani näkyviä ainesosia on helppo löytää lukemattomien muidenkin taiteilijoiden töistä. Yhdistävä elementti lienee kollektiivinen alitajunta. Jotkut symbolit ovat yleisiä ajasta ja paikasta riippumatta. Olen tämän asian suhteen luottavainen. Mitään niin yksityistä ei ole, etteikö se samalla olisi yleistä ja jaettavaa. Maailma on globaali, taisi sanoa Matti Nykänenkin.