”He may look like an idiot and talk like an idiot, but don’t let that fool you.  He really is an idiot.”

”He may look like an idiot and talk like an idiot, but don’t let that fool you. He really is an idiot.”

Donald Trumpin edesottamuksia seuratessa otsikon repliikki (Marx-veljesten elokuvasta Neljä naurettavaa naapuria) tulee etsimättä mieleen. Elokuvassa Groucho Marx on veijari, joka tulee valituksi Freedonian valtion johtoon, vaikkei ymmärrä hallinnosta yhtään mitään. Sodankin lyhytpinnainen veijari saa aikaan.

Melkoinen veijari on myös Donald Trump. Veijareilla on veijareiden jutut. Veijaria kuunnellessa vastuu siirtyy kuulijalle. Nähtävästi Donald Trumpin äänestäjät eivät ole täysin käsittäneet vastuutaan. Trump on groteski hahmo, jonka surrealistinen maailmannäkemys on puhtaasti mielensisäinen asia, ja sellaisena sen pitäisi myös pysyä.

Valehteleva veijari menestyy, koska tavallinen ihminen ei käsitä mitä valehtelijan mielessä tapahtuu. Tosi absurdi läpäisee puolustuksen, koska se iskee sääntöjen vastaisesti eikä sovi mihinkään skaalaan. Veijari voi väittää mustaa valkoiseksi ja suuttua, kun väitettä vastustetaan. Niin, kenellä nyt lopulta on valta päättää mikä on mustaa ja mikä valkoista. Oikeastaan mikä tahansa voi olla mitä tahansa. Ehkä olen käsittänyt väärin, kaikki mitä olen luullut valkoiseksi, onkin aina ollut mustaa.

Olisi aika epämiellyttävä painajainen, jos unessa näkisi itsensä puhumassa vaihtoehtoisia totuuksia eli palturia julkisella paikalla. En haluaisi nähdä unta, jossa olisin juuri virkaan astunut Amerikan presidentti, ja sitten televisiokameroiden piirittämänä, koko maailman silmien edessä väittäisin jotain älytöntä, jonka jokainen kuulija huomaa höpöpuheeksi. Tosi veijarin mielessä totuudella ei ole mitään väliä. Valehteleva veijari ei usko totuuteen, koska valehtelussa on veijarin identiteetti. Tosimaailmaa ei veijarille ole edes olemassa, on vain itse keksittyjä tosiasioita.

Patologinen valehtelija hämmentää, koska valehtelija on on nobody, ei-kukaan. Trumpin tukan alla ei ole ketään kotona. Minuus edellyttää valehtelun lopettamista ja yleisten tosiasioiden tunnustamista, omien rajojen realistista ymmärtämistä. Ilman rajoja ihminen voi huonosti. Ihminen ei ole kaikkivoipainen, mutta on kuitenkin täysivaltainen ja -vastuinen omien rajojensa sisällä. Jokainen päättää itse, keitä päästää rajojensa sisäpuolelle. Minuuden rajoilla on hintansa ja se hinta on maksettava itse.  Trump on varakas mies, jolla on iso, Amerikan kokoinen ego. Trump haluaa päättää keitä päästää egonsa rajojen sisään. Trump päätti ensimmäisenä virkatyönään rakentaa kolmetuhatta kilometriä pitkän muurin Meksikon rajalle. Projekti maksaa kymmenen miljardia ja Trumpin mielestä maksajan kuuluisi olla Meksiko.

Trumpille kaikki asiat ovat ulkoisia ja vaihdettavia, koska mitään sisäistä ei ole. Trump ei osaa mitään, paitsi myydä Trumpia, joka voi olla mitä tahansa. Kaikki virtaa, kategorioita ei ole. Kaikkeen voi kiinnittää uuden nimilapun, ei ole oikeita totuuksia, mikä tahansa on vaihtoehto mille tahansa. On samantekevää miten asiat ovat, kaiken voi selittää toisin ja nimetä uudelleen. Trump voi olla miljardööri ja presidentti, ja miehittää hallintonsa miljardöörikavereillaan, ja olla silti sitä mieltä, että eliitti on jossain muualla. Vaarallinen eliitti on se älymystö, joka esittää niitä kriittisiä kysymyksiä joihin Trump ei kykene vastaamaan. Maailman ainoa suurvalta on vajonnut banaanivaltioksi.

Ei Trump päättänyt haluta presidentiksi Amerikan takia, eikä edes itsensä takia. Donald Trumpia ei ole, on vain kaikkivoipa mielikuvituskaveri, Action Man -lelu, jonka nimi on Trump. Action Man Trump voittaa kaikki pahikset – mitä niitä nyt onkaan, Jokeri ja Arvuuttaja ja sen sellaiset. Oikeasti olemassaolevat pahikset ovat niin pahoja, että Action Man mieluummin kiistää ne kokonaan. Ilmastonmuutos on ihan liian pelottava asia edes ajateltavaksi.

Trumpin Amerikka on pelokas saituri joka istuu linnassaan rahakirstun päällä. Näköjään on mahdollista olla miljardööri ja supervallan johtaja, ja silti uskoa, että on jäänyt jostain paitsi. On mahdollista uskoa ja uskotella, että Amerikkaa on sorsittu ja että pahikset vievät rahat ja työpaikat, ja että puolustukseen pitää satsata vielä enemmän, vaikka Yhdysvallat on taloudellinen ja sotilaallinen supervalta. Trump voi uskoa ja menestyksellisesti uskotella, että Venäjää on Putinin aikana johdettu paremmin kuin Yhdysvaltoja Obaman aikana, vaikka Venäjä onkin läpeensä korruptoitunut ja taloudellisesti rapakunnossa. Ilmeisesti Trumpin mielestä johtajuus tarkoittaa manipuloinnin taitoa. Tässä asiassa pojat ovatkin kuin veljet keskenään.

Mistä näitä oikein tulee? Onko Maahan iskenut jokin avaruuden virus, joka tekee ihmisistä zombeja joita voi vedättää miten tahansa alkeellisilla tavoilla?

On ollut aikoja, jolloin olen ollut epävarma taiteen tarkoituksesta. Nykyisin taiteen tarvetta ei tarvitse epäillä. Taiteessa on oikea paikka vaihtoehtoisille totuuksille. Minulla on lupa kuvitella mitä tahansa ja maalata mitä tahansa, ja se voi olla mielen sisäistä totta, mutta eivät ne pahikset kadulla tule vastaan, vaan ovat vain mielen luomia. Ihminen tarvitsee kuvitelmiaan ja välineitä sen erottamiseen, mikä on totta ja mikä ei.

Työskentelyä

Työskentelyä

Kollegan tytär pohdiskeli kerran mitä tarkoittaa sana työskentely, jota isä väitti tekevänsä päivisin. Tyttö arveli sanan merkitsevän työn teeskentelyä. Siltähän sana kuulostaa.

Olen viime viikkoina harrastanut työn teeskentelyä. Minun pitäisi käydä parin ison maalausprojektin kimppuun. Hauskoja ja mielenkiintoisia projekteja, mutta koska ne maistuvat vaativilta ja työläiltä, olen arastellut, vetkutellut ja luonnostellut vältellen totiseen toimeen tarttumista. Olen maalaillut muuta kuin mitä pitäisi.  Sanottakoon sitä mielen virittämiseksi vaativaa työtä varten.

Olen huvikseni tehnyt pienehköjä öljymaalauksia, joilla ei ole mitään tekemistä vakavien työsuunnitelmien kanssa. Olen siis keskittynyt huvitteluun. Onneksi vakava taiteellinen työskentely ja huvittelutarkoituksessa tehty taiteellinen työskentely näyttää ulospäin samalta, ja käytännössä tuotoskin on laajasti ottaen sitä samaa, eli maalauksia jotka ovat tunnistettavissa minun tekemikseni.  Taidetta syntyy tälläkin tavalla, vaikka se onkin tässä tilanteessa vääränlaista. Ehkä nämä työt joskus imeytyvät osaksi jotain tulevaisuuden vakavaa projektiani.

Kun minulta (melko usein) kysellään, mitä ismiä edustan, vakiovastaukseni on, että olen höpsisti. Höpsismi on Aku Ankasta tuttu ismi, jonka oppien mukaan kaupungilla kävellessä suunta valitaan kadunkulmassa kolikkoa heittämällä. Olen sitä mieltä, että höpsismi on yleensäkin hyvää harrastetta, ja se sopii erityisen hyvin taiteelliseksi periaatteeksi.

Hienon Isäni Toni Erdmann-elokuvan nimihenkilö on oikeastaan aika pitkälle edistynyt höpsisti, johon verrattuna olen silkka aloittelija. Tonilla ei ole tietoisia elämäntavoitteita, mutta miehen dorkat tempaukset puristavat ympäristöstä esiin monenmoista muutoin kätköön jäävää. Hahmo on elävän oloinen muunnelma klassisesta veijarihahmosta, joka tekee mitä muut eivät uskalla. Erdmann on erityisen rohkea hahmo, joka osaa olla ottamatta itseään turhan vakavasti. Maalatessa on hyvä pitää Erdmann mielessään. Taide on leikkiä.

Muistutan alituiseen itseäni siitä, ettei pidä tilata itseltään taidetta. Sitä pitää vain tehdä. Taide syntyy parhaiten jotenkin epähuomiossa. Tarvitaan vain jokin alkupiste, josta lähteä liikkeelle. Maalaaminen kyllä vie, jos ei perille, niin ainakin jonnekin. Tilaustyökin olisi osattava tehdä kuin virran viemänä.

Usein minulta kysytään mistä keksin ideani. Ideoiden keksimiseen ei tarvita mitään erityistä. Kaikki on yleensä kopiota ja lainaa jostakin – omista töistä, kaverin töistä, kirjan sivuilta – väärin muistettuna, väärin käsitettynä ja tunnistamattomaksi muuttuneena. Maalaaminen on väärin muistetun jäljittelyä. Omaperäisyys on riittävää huonomuistisuutta. Tai sitten se on sitä, että muistiin on tallentunut sekasortoiseen järjestykseen suuri määrä asioita.

Ranta-aaltoja 1993Otin tämän huvittelu-maalausrupeaman ensimmäiseksi lähtökohdaksi yhden vanhan maalaukseni, jonka kääntöpuolelta löytyi niinkin vanha vuosilukumerkintä kuin 1993. Muistan teoksen alkusytykkeeksi postikorttikuvan Ambrogio Lorenzettin Castello in riva a un lago -maalauksesta 1300-luvun alkupuolelta. Postikorttia olen pitänyt näkösällä 20 vuotta, ja edelleen se on työpöydälläni. Lorenzetti on siis tärkeä. Tuo Lorenzettin maalaus on tunnettu siitä, että sitä pidetään Euroopan taidehistorian ensimmäisenä puhtaana maisemamaalauksena. Se on näkymä merenlahdelle korkealta mäen päältä nähtynä. Kyse ei kuitenkaan ole siitä, että Lorenzetti olisi auringonpaisteen innostamana kantanut telineensä ulos ja maalannut sitten kevätpäivän valoa. Teos lienee jonkin alttaritaulun alla olleen predellamaalauksen osa ja siten liittynyt laajemman kokonaisuuden kerrontaan.

Lorenzettin innoittama sinisävyinen 1990-luvun maalaukseni ei ole koskaan ollut missään esillä, kenties siksi, ettei se ollut tuolloiselle tuotannolleni tyypillinen ja oli siksi kiusallinen ruma ankanpoikanen. En ollut sitä maalatessani mestarilleni kovin uskollinen. Sommitelma on vapaa, peilikuvaksi kääntynyt muunnelma aiheesta. Ehkä olin sohinut maalauksen valmiiksi esikuvaa liiemmin vilkuilematta.

1Nyt tekemäni versio puolestaan on vapaa, värikkäämpi muunnelma vanhasta maalauksestani.

Jatkoin maalaussarjan tekemistä ajatellen maalaukset rannalla kuljeskeluna. Siitä tuli taidehistorian kanssa seurustelua, niin kuin maalaaminen usein on. Kävin Caspar David Friedrichin rannalla, Edvard Munchin rannalla, Otto Mäkilän rannalla, Hugo Simbergin rannalla.

 

 

 

2Sarjan toisen maalauksen keskelle lisäsin Friedrich-tunnelmissa fiilistellen jonkinlaisen tötterön, jonka ajattelin temppeliksi. Sitä seuraavassa maalauksessa rantakallioihin tuli ihmiskasvojen piirteitä. Tätä ideaa käytän usein, eikä se ole lainkaan omaperäinen.

 

 

 

 

Kuljeskelin kuvitteellisilla rannoillani muutaman maalauksen verran. Lopulta päädyin luolaan. Maalasin kaksi luolaa ja niiden väliin aidan ympäröimän lammikon, jossa on sameaa vettä. Lammikossa on pyöreä koroke, jonka ajatus on peräisin sirkus-aiheisista maalauksistani. Korokkeella kasvaa kukka.

lammikko

 

 

 

 

 

 

Sen jälkeen tein mukaelman mustavalkoisen painokuvan pohjalta Franz Catelin (minulle muuten tuntematon maalari) 1830-luvulla valmistuneesta Luola Amalfissa-maalauksesta, jossa on näkymä luolan suulta maisemaan. Luolat ovat pelottavia, eikä niiden pimeyteen ole mukava kurkistella. Pengoin taas vanhoja töitäni ja löysin rohkaisevaksi ratkaisuksi yhden nimeämättömän ja päiväämättömän 19990-luvun maalaukseni. Sekään työ ei ole koskaan ollut esillä, koska se oli valmistumisaikanaan jotenkin nolo, jostain syystä. Maalauksessa on luola, jota valaisee lamppu. Kun tutkii hämäriä nurkkia, on hyvä olla lamppu mukana. Tein vanhasta maalauksestani melko uskollisen toisinnon, mutta alkuperäinen maalaus taitaa olla uutta versiota parempi. Jätetään kypsymään.

Ai niin, oli myös se yksi heppamaalaus. Näin televisiossa elokuvan, jossa oli heppataulu seinällä. Koin inspiraation poltteen joka käski minut heti maalaamaan samanlaisen. Ei siitä samanlaista tullut. Pistin hevosen seisomaan näyttämölle.

Nyt kun olen mielenharjoituksena tehnyt höpsistisen maalauslenkkini, taitaa olla aika käydä niiden uusien projektien kimppuun.