Sielunhässäkän maalari

Sielunhässäkän maalari

 

Juha Laitalaisen juttu Töölöläinen-lehdessä.

 

“Maalaus tekee näkyväksi ne asiat, joita voi vain kuvitella.”

Markku Arantila, pääsit puolisosi Katri Hailan kanssa muuttamaan Lallukan Taiteilijakotiin lokakuussa. Oliko odotuksenne pitkä, entä remontti jo tehty?

”Kutsu asukkaaksi tuli kohtalaisen pian hakemuksen jättämisestä. Muuttamaan ei päästy ihan alkuperäisen suunnitelman mukaan, koska remontin valmistuminen lykkääntyi muutamalla kuukaudella. Erilaisia viimeistelyjä on pitänyt vielä muuton jälkeen tehdä ja pari detaljia on edelleen kesken, mutta asumista se ei haittaa.
Olemme onnellisia ja etuoikeutettuja, kun pääsimme asumaan upeasti remontoituun taloon.”

Jäikö edeltävän asukkaan LarsGunnar Nordströmin jäljiltä mitään muistoa ateljeeseen?

”En uskaltanut heittää pois Nordströmiltä jäänyttä aitoa turisti-tomahawkia, koska epäilen, että se saattaa olla se Nubbenin taikakalu, joka takaa maalausten onnistumisen tässä ateljeessa. Ei sen heiluttelu kuitenkaan näytä muuttavan maalauksia miksikään. Olen kuitenkin päättänyt uskoa, että tomahawkilla on suojeleva vaikutus. Nubbenin haamu ei ole käynyt kyselemässä keppiään, ei ainakaan enää viime viikkoina. Olen saanut maalata rauhassa.”

Mistä muutitte? Mahtuiko kaikki uuteen kotiinne, joka näyttää kuin sisustuslehden sivuilta bongatulta. Millaista ateljeessasi on työskennellä?

”Muutin ensin Orivedeltä puolisoni Katrin Hailan taloon Tammisaareen. Se laitettiin sitten vuokralle, koska tarkoitus oli siirtyä pian Lallukkaan. Remontin valmistuminen viivästyttyä, jouduimmekin asumaan kesän Katrin äidin luona. Pistimme itsellemme ostokiellon, eikä uutta tavaraa Lallukkaan hankittu. Melkein kaikki huonekalumme ovat sukulaisilta perittyjä. Ehkä niistä muodostui ihan vahingossa sisustus, joka näyttää suunnilleen samalta kuin Lallukan taiteilijoilla oli 50 vuotta sitten. Vanha kanalassa virunut Aallon nojatuoli ja yksi huonokuntoinen sohva kunnostutettiin ennen Lallukkaan muuttoa. Lallukan ateljee on työskentelytilana loistava. Ateljeessa on aivan omanlaisensa tunnelma. Ehkä tunnelma johtuu valosta ja tilan mittasuhteista. Toisaalta tykkään seurailla Hesperianpuistossa kävelevien ihmisten puuhia.”

Edustavatko omintakeiset teoksesi realismia vai fantasiaa?

”Liityn fantasiamaalareiden pitkään perinteeseen. Maalaus tekee näkyväksi ne asiat, joita voi vain kuvitella. Freudia muunnellen voi sanoa, että maalaus toteuttaa kaikki toiveet, kuin uni. Kaikista toiveista ei kuulu tulla konkreettista totta. Riittää, että mieli saa käsitellä kuvitelmiaan taiteen avulla. Oikea paikka vaihtoehtoisille totuuksille on taide ja leikki.
Minulle taide ja leikki on jokseenkin sama asia. Taide toki on kontrolloidumpaa.”

Mikä on suosikkitekniikkasi? Syntyykö töittesi kaunis värimaailma tietoisesti?

”Akvarelli on ollut melko pitkään pääasiallisin tekniikkani, mutta uusimmissa töissäni olen tehnyt paluuta öljyvärillä maalaamiseen. Minusta tuntuu, että väri on maalaamisessa kaikkein eniten ajatteluenergiaa kuluttava elementti. Väriajattelua ei voi täysin käsitteellistää, vaikka olen värin teoriaan hyvin perehtynyt. Tiedän päässäni tapahtuvan jotain ajattelua muistuttavaa värin probleemeja pohtiessani, mutta silti teen väriratkaisuni puolittain intuitiivisesti. Ehkä väri tulee ensin ja sanallisen selitys sille jälkeenpäin.
Kauneutta kyllä tavoittelen. Joskus käy niinkin, ettei kauneutta löydy, ennenkuin antaa sattumalle luvan yrittää.”

Mistä varsin omaperäiset ideasi kumpuavat? Entä taiteesi tarkoitus?

”Maatalousmuseo voi olla yhtä inspiroiva kuin taidemuseo. Lainaan, varastan ja sekoitan keskenään tuttua ja vähemmän tuttua.
Aika pitkälti teen taidetta taiteen päälle, eli kierrätän vanhemmasta taiteesta lähtöisin olevia ideoita.
Olennainen luovuuden lähtökohta on kuitenkin sisäinen tuntematon, jonka kanssa on pysyteltävä hyvissä väleissä. Usein koen, että maalaukseni maalaa joku minulle tuntematon tyyppi, eikä arkiminälläni ole mitään tekemistä maalausteni sisällön kanssa. Oikeastaan minulla on näitä sisäisiä mielikuvituskavereita aika paljon. Ne sopivat keskenään mitä maalauksiini tulee. Järkeilevän arkiminän rooli on hoitaa toteutuspuoli. Ehkä haluan sanoa taiteellani, että ihmisen on ymmärrettävä sisäiset yllykkeensä, eikä kaikki omat kuvitelmat ole totta maailmassa. Mielestäni on tärkeää kuunnella omaa mielikuvitustaan ja samalla ymmärtää, että maailma ja oma mielikuvitus ovat kaksi eri asiaa. Alitajunta antaa välillä hyviä ja välillä tosi huonoja neuvoja. Sisäiselle äänelle on syytä antaa puheaikaa. Järkeä voi sitten käyttää sen pohtimiseen, mitä kannattaa uskoa.”

Saako aikuinenkin olla joskus lapsellinen?

”Aikuisen ihmisen ei kannata kohdella muita ihmisiä lapsellisesti, eikä kannata olla kovin naiivi. Mielikuvitusleikeistä en aio kuitenkaan luopua. Leikki antaa luvan nähdä asiat toisella tavalla.
Mielikuvitukseton vaihtoehdottomuus on vaarallista, ja on itse asiassa omiaan johtamaan lapsellisiin yksinkertaistuksiin.”
Syntyykö inspiraatiosi sattuman varaisesti vaiko tietoisesti? Innostaako maailmanpolitiikan arkipäivä tekemään jotain siihen liittyvää, kuten Trumpismia?

”Inspiraatio syntyy maalaamalla. Maalatessa saa noudattaa pidäkkeetöntä mielihyväperiaatet
ta. Liikkeelle pääsee, kun valitsee värilaatikosta päivän fi likseen sopivan värin. Epämiellyttävä maailmantilanne kieltämättä inspiroi suuttumuksen kautta, vaikka en ole poliittisen taiteen tekijä. Olen ihmisen iänikuisen sielunhässäkän maalari. Mutta jos maalaa sielunhässäkkää, tulee välillä maalanneeksi vahingossa Trumpejakin.
Kenenkään ei pitäisi kuunnella patologista valehtelijaa, mutta jostain syystä Trumpin estoton valehtelu ei kaikissa herätä torjuntaa.”

Olet yksi tulevan suven XXII Mäntän Kuvataideviikkojen taiteilijoista. Millainen näyttely liki 40 taiteilijan töistä koostuu? Mitä sinulta tullaan näkemään?

”Ennakkovaikutelma tuntuu kiinnostavalta. Mukana on paljon tuoreita taiteilijakasvoja ja suuri osa esille tulevista teoksista on nimenomaan Mänttään tehtyjä, jossa teemana on kesä. Itse teen isokokoisen teoksen, jossa yhdistelen tussi- ja öljymaalausta. Öljyväriosat olen saanut valmiiksi. Ne ovat jonkinlaisia outoja muotokuvia. Ehkä ne ovat niitä mielikuvituskavereitani. Maalaan naamojen taustaksi jonkinlaisen kesäteatterinäyttämön.”

Mitä lallukkalaisuus sinulle merkitsee?

”Lallukassa on asunut monia sellaisia taiteilijoita, joiden töitä nähtyäni päätin nuorena ryhtyä taiteilijaksi. Taidemuseoissa tulee kiinnitettyä huomiota siihen, että seinät tyhjenisivät huomattavasti jos lallukkalaiset poistettaisiin.
Talo on ollut ja on edelleen suomalaiselle taiteelle todella tärkeä!
Lallukassa työskenteleminen tuntuu vaatimukselta hyvin positiivisella tavalla. On maalattava talon arvon mukaisesti. En välittäisi olla kehnoin tämä ateljeen haltijoista.
Eri alojen taiteilijat luovat taloon ainutlaatuisen ilmapiirin. Tunnelma on oikein hyvä.”

Mitä teet mieluiten silloin, kun et maalaa?

”Käytän kitaraa stressileluna katsellessani keskeneräistä maalausta. Soitan bassoa harrastusbändissä, jossa on mukana Jari Jula Lallukasta ja pari muuta kaveria.
Keikkoja ei ole ollut. Treenaillaan samoja vanhoja rokkibiisejä, joita kaikki muutkin keski-ikäisten herrasmiesten bändit soittavat.”

Millainen on sinun Töölösi?

”Silloin kun maalaaminen ei maistu, ei pidä väkisin yrittää, vaan kannattaa mennä vaikka ulos kävelemään. Töölö on inspiroiva kaupunginosa. Lähistöllä on museoita, kirpputoreja, kiinnostavia taloja, ravintoloita, merenranta ja vaikka mitä. Koska isoisäni asui Väinämöisenkadulla, Töölö on minulle lapsuudesta tuttu kaupunginosa. Se jäätelökioskinkin on edelleen olemassa, jossa tötterö maksoi 40 penniä vuonna 1971. Myyjä ei ole enää sama, eikä hinnat, eikä rahayksikkö.”

Mäntän kuvataideviikot

Mäntän kuvataideviikot

Katso Mäntän kuvataideviikkojen tiedote:

http://www.kuvataideviikot.fi/info/ajankohtaista

XXII MÄNTÄN KUVATAIDEVIIKOT
11.6.–31.8.2017
KESÄ

Taiteilijat:

Erika Adamsson
Jan-Erik Andersson & Shawn Decker (USA)
Markku Arantila
Riikka Aresalo
Kenneth Bamberg
Tyko Elo
Tom Engblom
Leonora Fredriksson
Viva Granlund
Bo Haglund
Ihana Havo
Mika Helin
Otso Höglund
Petra Innanen
Inka Maaria Jurvanen
Jussi Juurinen
Eija Keskinen
Yasushi Koyama
Marko Lampisuo
Harri Larjosto
Leevi Lehtinen
Emilia Niskasaari
Olga Palomäki
Sergei Pietilä
Marja Pirilä
Heidi Romo
Airi Salosmaa
Charles Sandison
Risto Suomi
Pekka Syrjälä
Ella Tahkolahti
Barbara Tieaho
Jenni Tieaho
Kalle Turakka-Purhonen
Pauliina Turakka-Purhonen
Timo Tähkänen
Jussi Valtakari & Antti Ylönen
Senja Vellonen
Kati Åberg

”He may look like an idiot and talk like an idiot, but don’t let that fool you.  He really is an idiot.”

”He may look like an idiot and talk like an idiot, but don’t let that fool you. He really is an idiot.”

Donald Trumpin edesottamuksia seuratessa otsikon repliikki (Marx-veljesten elokuvasta Neljä naurettavaa naapuria) tulee etsimättä mieleen. Elokuvassa Groucho Marx on veijari, joka tulee valituksi Freedonian valtion johtoon, vaikkei ymmärrä hallinnosta yhtään mitään. Sodankin lyhytpinnainen veijari saa aikaan.

Melkoinen veijari on myös Donald Trump. Veijareilla on veijareiden jutut. Veijaria kuunnellessa vastuu siirtyy kuulijalle. Nähtävästi Donald Trumpin äänestäjät eivät ole täysin käsittäneet vastuutaan. Trump on groteski hahmo, jonka surrealistinen maailmannäkemys on puhtaasti mielensisäinen asia, ja sellaisena sen pitäisi myös pysyä.

Valehteleva veijari menestyy, koska tavallinen ihminen ei käsitä mitä valehtelijan mielessä tapahtuu. Tosi absurdi läpäisee puolustuksen, koska se iskee sääntöjen vastaisesti eikä sovi mihinkään skaalaan. Veijari voi väittää mustaa valkoiseksi ja suuttua, kun väitettä vastustetaan. Niin, kenellä nyt lopulta on valta päättää mikä on mustaa ja mikä valkoista. Oikeastaan mikä tahansa voi olla mitä tahansa. Ehkä olen käsittänyt väärin, kaikki mitä olen luullut valkoiseksi, onkin aina ollut mustaa.

Olisi aika epämiellyttävä painajainen, jos unessa näkisi itsensä puhumassa vaihtoehtoisia totuuksia eli palturia julkisella paikalla. En haluaisi nähdä unta, jossa olisin juuri virkaan astunut Amerikan presidentti, ja sitten televisiokameroiden piirittämänä, koko maailman silmien edessä väittäisin jotain älytöntä, jonka jokainen kuulija huomaa höpöpuheeksi. Tosi veijarin mielessä totuudella ei ole mitään väliä. Valehteleva veijari ei usko totuuteen, koska valehtelussa on veijarin identiteetti. Tosimaailmaa ei veijarille ole edes olemassa, on vain itse keksittyjä tosiasioita.

Patologinen valehtelija hämmentää, koska valehtelija on on nobody, ei-kukaan. Trumpin tukan alla ei ole ketään kotona. Minuus edellyttää valehtelun lopettamista ja yleisten tosiasioiden tunnustamista, omien rajojen realistista ymmärtämistä. Ilman rajoja ihminen voi huonosti. Ihminen ei ole kaikkivoipainen, mutta on kuitenkin täysivaltainen ja -vastuinen omien rajojensa sisällä. Jokainen päättää itse, keitä päästää rajojensa sisäpuolelle. Minuuden rajoilla on hintansa ja se hinta on maksettava itse.  Trump on varakas mies, jolla on iso, Amerikan kokoinen ego. Trump haluaa päättää keitä päästää egonsa rajojen sisään. Trump päätti ensimmäisenä virkatyönään rakentaa kolmetuhatta kilometriä pitkän muurin Meksikon rajalle. Projekti maksaa kymmenen miljardia ja Trumpin mielestä maksajan kuuluisi olla Meksiko.

Trumpille kaikki asiat ovat ulkoisia ja vaihdettavia, koska mitään sisäistä ei ole. Trump ei osaa mitään, paitsi myydä Trumpia, joka voi olla mitä tahansa. Kaikki virtaa, kategorioita ei ole. Kaikkeen voi kiinnittää uuden nimilapun, ei ole oikeita totuuksia, mikä tahansa on vaihtoehto mille tahansa. On samantekevää miten asiat ovat, kaiken voi selittää toisin ja nimetä uudelleen. Trump voi olla miljardööri ja presidentti, ja miehittää hallintonsa miljardöörikavereillaan, ja olla silti sitä mieltä, että eliitti on jossain muualla. Vaarallinen eliitti on se älymystö, joka esittää niitä kriittisiä kysymyksiä joihin Trump ei kykene vastaamaan. Maailman ainoa suurvalta on vajonnut banaanivaltioksi.

Ei Trump päättänyt haluta presidentiksi Amerikan takia, eikä edes itsensä takia. Donald Trumpia ei ole, on vain kaikkivoipa mielikuvituskaveri, Action Man -lelu, jonka nimi on Trump. Action Man Trump voittaa kaikki pahikset – mitä niitä nyt onkaan, Jokeri ja Arvuuttaja ja sen sellaiset. Oikeasti olemassaolevat pahikset ovat niin pahoja, että Action Man mieluummin kiistää ne kokonaan. Ilmastonmuutos on ihan liian pelottava asia edes ajateltavaksi.

Trumpin Amerikka on pelokas saituri joka istuu linnassaan rahakirstun päällä. Näköjään on mahdollista olla miljardööri ja supervallan johtaja, ja silti uskoa, että on jäänyt jostain paitsi. On mahdollista uskoa ja uskotella, että Amerikkaa on sorsittu ja että pahikset vievät rahat ja työpaikat, ja että puolustukseen pitää satsata vielä enemmän, vaikka Yhdysvallat on taloudellinen ja sotilaallinen supervalta. Trump voi uskoa ja menestyksellisesti uskotella, että Venäjää on Putinin aikana johdettu paremmin kuin Yhdysvaltoja Obaman aikana, vaikka Venäjä onkin läpeensä korruptoitunut ja taloudellisesti rapakunnossa. Ilmeisesti Trumpin mielestä johtajuus tarkoittaa manipuloinnin taitoa. Tässä asiassa pojat ovatkin kuin veljet keskenään.

Mistä näitä oikein tulee? Onko Maahan iskenut jokin avaruuden virus, joka tekee ihmisistä zombeja joita voi vedättää miten tahansa alkeellisilla tavoilla?

On ollut aikoja, jolloin olen ollut epävarma taiteen tarkoituksesta. Nykyisin taiteen tarvetta ei tarvitse epäillä. Taiteessa on oikea paikka vaihtoehtoisille totuuksille. Minulla on lupa kuvitella mitä tahansa ja maalata mitä tahansa, ja se voi olla mielen sisäistä totta, mutta eivät ne pahikset kadulla tule vastaan, vaan ovat vain mielen luomia. Ihminen tarvitsee kuvitelmiaan ja välineitä sen erottamiseen, mikä on totta ja mikä ei.

Työskentelyä

Työskentelyä

Kollegan tytär pohdiskeli kerran mitä tarkoittaa sana työskentely, jota isä väitti tekevänsä päivisin. Tyttö arveli sanan merkitsevän työn teeskentelyä. Siltähän sana kuulostaa.

Olen viime viikkoina harrastanut työn teeskentelyä. Minun pitäisi käydä parin ison maalausprojektin kimppuun. Hauskoja ja mielenkiintoisia projekteja, mutta koska ne maistuvat vaativilta ja työläiltä, olen arastellut, vetkutellut ja luonnostellut vältellen totiseen toimeen tarttumista. Olen maalaillut muuta kuin mitä pitäisi.  Sanottakoon sitä mielen virittämiseksi vaativaa työtä varten.

Olen huvikseni tehnyt pienehköjä öljymaalauksia, joilla ei ole mitään tekemistä vakavien työsuunnitelmien kanssa. Olen siis keskittynyt huvitteluun. Onneksi vakava taiteellinen työskentely ja huvittelutarkoituksessa tehty taiteellinen työskentely näyttää ulospäin samalta, ja käytännössä tuotoskin on laajasti ottaen sitä samaa, eli maalauksia jotka ovat tunnistettavissa minun tekemikseni.  Taidetta syntyy tälläkin tavalla, vaikka se onkin tässä tilanteessa vääränlaista. Ehkä nämä työt joskus imeytyvät osaksi jotain tulevaisuuden vakavaa projektiani.

Kun minulta (melko usein) kysellään, mitä ismiä edustan, vakiovastaukseni on, että olen höpsisti. Höpsismi on Aku Ankasta tuttu ismi, jonka oppien mukaan kaupungilla kävellessä suunta valitaan kadunkulmassa kolikkoa heittämällä. Olen sitä mieltä, että höpsismi on yleensäkin hyvää harrastetta, ja se sopii erityisen hyvin taiteelliseksi periaatteeksi.

Hienon Isäni Toni Erdmann-elokuvan nimihenkilö on oikeastaan aika pitkälle edistynyt höpsisti, johon verrattuna olen silkka aloittelija. Tonilla ei ole tietoisia elämäntavoitteita, mutta miehen dorkat tempaukset puristavat ympäristöstä esiin monenmoista muutoin kätköön jäävää. Hahmo on elävän oloinen muunnelma klassisesta veijarihahmosta, joka tekee mitä muut eivät uskalla. Erdmann on erityisen rohkea hahmo, joka osaa olla ottamatta itseään turhan vakavasti. Maalatessa on hyvä pitää Erdmann mielessään. Taide on leikkiä.

Muistutan alituiseen itseäni siitä, ettei pidä tilata itseltään taidetta. Sitä pitää vain tehdä. Taide syntyy parhaiten jotenkin epähuomiossa. Tarvitaan vain jokin alkupiste, josta lähteä liikkeelle. Maalaaminen kyllä vie, jos ei perille, niin ainakin jonnekin. Tilaustyökin olisi osattava tehdä kuin virran viemänä.

Usein minulta kysytään mistä keksin ideani. Ideoiden keksimiseen ei tarvita mitään erityistä. Kaikki on yleensä kopiota ja lainaa jostakin – omista töistä, kaverin töistä, kirjan sivuilta – väärin muistettuna, väärin käsitettynä ja tunnistamattomaksi muuttuneena. Maalaaminen on väärin muistetun jäljittelyä. Omaperäisyys on riittävää huonomuistisuutta. Tai sitten se on sitä, että muistiin on tallentunut sekasortoiseen järjestykseen suuri määrä asioita.

Ranta-aaltoja 1993Otin tämän huvittelu-maalausrupeaman ensimmäiseksi lähtökohdaksi yhden vanhan maalaukseni, jonka kääntöpuolelta löytyi niinkin vanha vuosilukumerkintä kuin 1993. Muistan teoksen alkusytykkeeksi postikorttikuvan Ambrogio Lorenzettin Castello in riva a un lago -maalauksesta 1300-luvun alkupuolelta. Postikorttia olen pitänyt näkösällä 20 vuotta, ja edelleen se on työpöydälläni. Lorenzetti on siis tärkeä. Tuo Lorenzettin maalaus on tunnettu siitä, että sitä pidetään Euroopan taidehistorian ensimmäisenä puhtaana maisemamaalauksena. Se on näkymä merenlahdelle korkealta mäen päältä nähtynä. Kyse ei kuitenkaan ole siitä, että Lorenzetti olisi auringonpaisteen innostamana kantanut telineensä ulos ja maalannut sitten kevätpäivän valoa. Teos lienee jonkin alttaritaulun alla olleen predellamaalauksen osa ja siten liittynyt laajemman kokonaisuuden kerrontaan.

Lorenzettin innoittama sinisävyinen 1990-luvun maalaukseni ei ole koskaan ollut missään esillä, kenties siksi, ettei se ollut tuolloiselle tuotannolleni tyypillinen ja oli siksi kiusallinen ruma ankanpoikanen. En ollut sitä maalatessani mestarilleni kovin uskollinen. Sommitelma on vapaa, peilikuvaksi kääntynyt muunnelma aiheesta. Ehkä olin sohinut maalauksen valmiiksi esikuvaa liiemmin vilkuilematta.

1Nyt tekemäni versio puolestaan on vapaa, värikkäämpi muunnelma vanhasta maalauksestani.

Jatkoin maalaussarjan tekemistä ajatellen maalaukset rannalla kuljeskeluna. Siitä tuli taidehistorian kanssa seurustelua, niin kuin maalaaminen usein on. Kävin Caspar David Friedrichin rannalla, Edvard Munchin rannalla, Otto Mäkilän rannalla, Hugo Simbergin rannalla.

 

 

 

2Sarjan toisen maalauksen keskelle lisäsin Friedrich-tunnelmissa fiilistellen jonkinlaisen tötterön, jonka ajattelin temppeliksi. Sitä seuraavassa maalauksessa rantakallioihin tuli ihmiskasvojen piirteitä. Tätä ideaa käytän usein, eikä se ole lainkaan omaperäinen.

 

 

 

 

Kuljeskelin kuvitteellisilla rannoillani muutaman maalauksen verran. Lopulta päädyin luolaan. Maalasin kaksi luolaa ja niiden väliin aidan ympäröimän lammikon, jossa on sameaa vettä. Lammikossa on pyöreä koroke, jonka ajatus on peräisin sirkus-aiheisista maalauksistani. Korokkeella kasvaa kukka.

lammikko

 

 

 

 

 

 

Sen jälkeen tein mukaelman mustavalkoisen painokuvan pohjalta Franz Catelin (minulle muuten tuntematon maalari) 1830-luvulla valmistuneesta Luola Amalfissa-maalauksesta, jossa on näkymä luolan suulta maisemaan. Luolat ovat pelottavia, eikä niiden pimeyteen ole mukava kurkistella. Pengoin taas vanhoja töitäni ja löysin rohkaisevaksi ratkaisuksi yhden nimeämättömän ja päiväämättömän 19990-luvun maalaukseni. Sekään työ ei ole koskaan ollut esillä, koska se oli valmistumisaikanaan jotenkin nolo, jostain syystä. Maalauksessa on luola, jota valaisee lamppu. Kun tutkii hämäriä nurkkia, on hyvä olla lamppu mukana. Tein vanhasta maalauksestani melko uskollisen toisinnon, mutta alkuperäinen maalaus taitaa olla uutta versiota parempi. Jätetään kypsymään.

Ai niin, oli myös se yksi heppamaalaus. Näin televisiossa elokuvan, jossa oli heppataulu seinällä. Koin inspiraation poltteen joka käski minut heti maalaamaan samanlaisen. Ei siitä samanlaista tullut. Pistin hevosen seisomaan näyttämölle.

Nyt kun olen mielenharjoituksena tehnyt höpsistisen maalauslenkkini, taitaa olla aika käydä niiden uusien projektien kimppuun.

Mältinrannan studio

Mältinrannan studio

Avasin näyttelyn Mältinrannan studiossa Tampereella. Pieni, mutta korkea tila on mainio näille töille. Työt eivät ole uusia, mutta töiden yhdistelmä on. Tiheä ripustus tekee tilaan vähän installaation fiiliksen. Olen ratkaisuun tyytyväinen. Esillä on Kristoforos ja Jättiläiset viime kesäisestä TM-gallerian näyttelystä, ja Ornitologi uutena muunnelmana. Neljäntenä työnä on Suuri näyttämö, joka oli tammikuussa 2015 esillä Jätkäsaaren Huuto-galleriassa.

Gallerian isolla puolella on Suomen puupiirtäjien seuran vuosinäyttely. Tervemenoa näyttelyyn! Helsingissä jatkuu edelleen galleria Ortonin näyttelyni. Ortonissa on pienempiä, enimmäkseen tänä vuonna valmistuneita töitä.

Tämänvuotiset näyttelyt on sitten pidetty ja pääsen tarttumaan uusiin töihin.

Galleria Orton

Galleria Orton

Nyt olen ylpeä Ortonin taiteilija, avajaiset pidettiin eilen.

Näyttely on esillä 25.11. saakka. Sinne siis!

Osoite on Tenholantie 10, 00280 Helsinki. Galleria on avoinna ma-to klo 7.30 – 17.00 ja pe 7.30 – 15.00, viikonloppuisin suljettu.

Entropia eli haje

Entropia eli haje

Pitkän odottelun jälkeen pääsimme muuttamaan Lallukan taiteilijakotiin. Emme aio muuttaa täältä enää minnekään, ellemme sitten aikanaan palvelutaloon, mutta tuskin haluamme sellaiseenkaan hanakasti. Taiteilija ei luovu maalaamisesta, jos vain pensseli jotenkuten pysyy kädessä. Asuntokin on mainio.

Lallukassa kuuluu olevan tapana, että ateljeet tunnetaan edellisen asukkaan nimellä. Asumme siis Lars-Gunnar Nordströmin ateljeessa. Näin meitä valisti vastapäätä asuva Kuutti Lavonen, joka siis ei asu Lavosen, vaan Göran Augustsonin ateljeessa. Nordströmiltä jälkeen jääneistä tavaroista päätin säilyttää vain ihka aidon turistitomahavkin, johon on merkitty valmistusvuosiluku 1967. Kenties se on taikakalu, jota ilman tässä ateljeessa ei voi maalata. Ehkä se on hyvä kikkakeppi, eli kädentuki silloin kun pitää maalata tarkkoja yksityiskohtia. Kävelykepiksi se ainakin käy, ja lienee ollutkin siinä käytössä.  Ehkä alan kuljeskella pitkin Töölön katuja tomahavkki kädessä. Pitkävartisena Nubbenin keppi on mainio väline silloin, kun joutuu haromaan jotain kaapin alle pyörähtänyttä tavaraa.

Kiitos Juho ja Maria Lallukalle, että tällaisen talon taiteilijoille rakensivat. Kiitos myös Lallukan säätiölle siitä, että pian valmistuva remontti on toteutettu erittäin kauniisti vanhaa kunnioittaen.

Hienointa olisi aloittaa työskentely uudessa ateljeessa täysin tyhjästä. Ei olisi muuta tavaraa kuin maalausteline ja työpöytä. Mutta ei se ihan niin käy. Turhasta tavarasta luulin luopuneeni jo parin edellisen muuton aikana, mutta maalarin ammatin ominaisuus on, että uutta hyllyntäytettä tulee aina luoneeksi nopeammin kuin vanhaa lähtee ulos.

Aloin innolla järjestellä uuden ateljeeni hyllyköitä, kaappeja ja piirustuslaatikoita mielestäni hyvien periaatteiden mukaan. Lajittelin piirustuksia, tussimaalauksia, akvarelleja, monotypioita, akryylimaalauksia, valokuvia ja öljymaalauksia iän, koon, valmiusasteen ja kehystyksen mukaan omille paikoilleen. Öljyvärituubit sulloin yhteen kaappiin, akryylit toiseen, tussikamat kolmanteen, pigmentit neljänteen. Vesivärikamat täyttivät useammankin laatikon piirustuspöydän alla. Pensseleitä on ämpäreissä, laatikoissa, telineissä ja purnukoissa, pöydillä ja kaapeissa. Voi olla, että en tarvitse ihan kaikkia, mutta kumma kyllä, lähes kaikissa näkyy jonkinlaista käytön aiheuttamaa kulumaa. Ja aina käteen löytyy juuri se nimenomainen väline, jota sattuu tarvitsemaan. Erilaiset kuriositeetit ovat tietysti ehdottoman välttämättömiä; harvinaiset pimentit, hienot öljyt, grafiitin murikat, hienot paperit, erikoiset siveltimet. Missäs muuten onkaan se yksi iso kiinalainen sudenkarvasivellin, jonka ostin Hangzhousta kaksitoista vuotta sitten? 

Muuttolaatikoiden läjästä löytyi yhä uusia selvitystä vaativia pahvilaatikoita, joissa oli töitä eri vuosikymmeniltä. Oli kuplamuoviin käärittyjä paketteja, joissa oli jostain ammoin pidetystä näyttelystä palautuneita töitä. Oli kenkälaatikko, johon oli taltioitu kiinnostavimmat 1980-luvun luonnokset. Työnsin lopulta vanhat duunit sinne, minne sattuivat mahtumaan, että pääsin aloittamaan uusien tekemisen, ja päätin lykätä lopullisen järjestyksen laatimisen tulevaisuuteen.

Mutta uusi alkaa vanhasta. Löysin kirjekuoreen sullottua sälää – yhden vanhan duunin unohdettua luonnoskamaa – joka on lähes suoraan käyttökelpoista nyt meneillään olevassa projektissani. Olennaista tietysti on satunnainen kohtaaminen, se, että kirjekuori yllättäen tyrkyttäytyy käteeni kaikenlaisen kaman seasta, ikäänkuin ilmaisten olevansa erityisen merkityksellinen juuri tässä ja nyt. Ja niinhän se onkin. Ilman riittävää entropiaa eli hajetta ei tapahdu luovia kohtaamisia.

Työskentelyn aloitin järjestämällä työpöytäni riittävään epäjärjestykseen. 

Lars-Gunnar Nordströmin ankaran järjestelmällisten maalausten perusteella olisi voinut olettaa, että taiteilija maalasi avarassa ateljeessa, jossa ei ollut mitään ylimääräistä. Kaikkea muuta. Nordströmin ateljee oli täpötäynnä tavaraa. Ehkä Nordströmin taiteen salaisuutena ei ollut tomahavkin taikavaikutus vaan riittävä haje ateljeessa.

 

 

 

KIITOKSET

KIITOKSET

Avajaiset Tampereen Saskioilla sujuivat mukavasti. Vieraita oli varsin runsaasti ja tunnelma oli illan loppuun saakka hyvä ja puhelias.

Suuret kiitokset näyttelymme järjestelyistä vastaavalle Tampereen Saskioiden työryhmälle. Saskioiden toiminta on erinomaisesti organisoitua ja kaikki asiat ovat sujuneet mainiosti. Saskia-galleria on tiloiltaan ja fiilikseltään mainio näyttelynpitopaikka.

Edellisestä kimppanäyttelystä Pekka Hepoluhdan kanssa onkin päässyt vierähtämään yksitoista vuotta. Tuolloin pidimme näyttelyn Turun Ars Nova -museossa. Meille nämä yhteiset näyttelyt ovat tärkeitä. Oman muutoksen havaitsee selkeimmin rinnastuksen kautta. Ensimmäisessä yhteisessä näyttelyssämme 1983 Galleria Katariinassa maalauksiamme oli vaikea erottaa toisistaan. Kun kerroimme asian avajaisyleisölle, se herätti hilpeyttä. Nykyisin erehtymisen vaaraa ei ole.

Se, että maalataan eri tavalla ei tee yhteistyöstä vaikeata. Me tunnemme toistemme ajattelun tavan niin hyvin, että ripustus sujuu hyvin vaivattomasti.

Avajaisissa syntyy aina keskustelua siitä, että miten ja mistä vaikutteista ne maalaukset syntyvät. On helppo sanoa mistä sain vaikutteeni 30 vuotta sitten, mutta nykyinen inspiraation lähteitteni lista olisi pitkä ja osittain omituinenkin. Toisaalta on niin, että taide ei synny puhtaasti vaikutteiden summana. Samoista lähtökohdista voi päätyä aivan erilaisiin lopputuloksiin.

Nuori taiteilija tarttuu lähimpänä tarjolla oleviin vaikutteisiin. Niinpä me kuuliaisina poikina maalasimme 1980-luvun alussa sitä, mitä Vapaassa Taidekoulussa siihen aikaan opetettiin. Minulla oman tien etsimistä kesti toistakymmentä vuotta ja niin sitä taisi kestää Pekallakin. Oli vaarattomampaa maalata sitä mitä muutkin kuin ottaa eksymisen riski. 1980-luvulla taidemaailma oli vielä jakaantunut ismeihin, joiden välisiin railoihin putoaminen oli vaarallista.

Kun oma ilmaisutapani lopulta löytyi, se oli pelottava kokemus. Alitajunta ilmeisesti kyllästyi saamattomuuteeni ja päätti ottaa ohjat käsiinsä minulta lupaa kysymättä. Säikähdin oudoksi käyneitä piirustuksiani, niin kuin ihminen usein pelkää tuntematonta ja kontrolloimatonta. Olin sattunut löytämään portin mielen siihen osaan, joka aiemmin oli ollut suljettuna.

Nyt se, että voin vapaasti kuljeskella oman mielikuvitukseni maailmoissa, on minulle ilon ja nautinnon lähde. On kuin eläisi kahta elämää yhtä aikaa. Mielikuvituksella on samanlainen tehtävä kuin unilla. Mielikuvitus on kuin vierellä kulkeva narri, joka ei piittaa sovinnaisuuksista, vaan kertoo minulle miten asiat oikeasti ovat.

Mielikuvituksen portti sijaitsee lapsuudessa. En usko, että voisin astua nyt viisikymppisenä suoraan mielikuvituksen maailmaan, koukkaamatta lapsuuden kautta. Se portti on siinä esipuberteetin kohdassa, jolloin lapsuuden vapaasta mielikuvituksen virtailusta oli luovuttava ja siirryttävä asiallisiin hommiin. Jos portti sulkeutuu siinä kohdassa, se ei enää aukea. Väitän, että kaikki ”lapselliset” taiteilijat, taiteenlajista riippumatta työstävät tätä asiaa. Oli kyseessä Tove Jansson, Hugo Simberg, Anssi Kasitonni, Katja Tukiainen, Federico Fellini tai Pedro Almodovar, koskaan ei liikuta niissä fiiliksissä joita koettiin viisivuotiaana, vaan niissä, jolloin aletaan katsella pelokkaina tai uteliaina aikuisten maailman suuntaan.

Kun taiteilija löytää oman tyylinsä, teokset ovat yhtä minuuden kanssa. Lainailen aineksia kaikesta vastaantulevasta ja ne katoavat keitokseeni sieltä erottumatta. Käynti maatalousmuseossa tai taulu kirpputorin seinällä voi vaikuttaa tekemisiini. On samantekevää mikä vaikuttaa, kunhan ei tule sulkeneeksi vaikutteiden virtaa. Mielikuvituksen maalarinkaan ei pidä lakata tekemästä havaintoja.

Maalauksissani näkyviä ainesosia on helppo löytää lukemattomien muidenkin taiteilijoiden töistä. Yhdistävä elementti lienee kollektiivinen alitajunta. Jotkut symbolit ovat yleisiä ajasta ja paikasta riippumatta. Olen tämän asian suhteen luottavainen. Mitään niin yksityistä ei ole, etteikö se samalla olisi yleistä ja jaettavaa. Maailma on globaali, taisi sanoa Matti Nykänenkin.

Saskia

Saskia

Tervetuloa Markku Arantilan ja Pekka Hepoluhdan näyttelyn avajaisiin Tampereelle Galleria Saskiaan 2.9.2016 klo 18 – 20.

Näyttely avoinna 3.9. – 21.9.

Avoinna joka päivä klo 12 – 18.

Pirkankatu 6, 33210 Tampere
www.tampereensaskiat.com

Inspiraatio

Inspiraatio

Mahtoiko Suomen olympiajoukkuetta vaivata inspiraation puute, kun menestys Riossa jäi vaisuksi?

Josef Albersin (alunperin saksalainen, Yhdysvalloissa merkittävimmän tuotantonsa tehnyt taidemaalari, 1888 – 1976) mielestä taiteen tekemiseen tarvitaan 10 prosenttia inspiraatiota eli henkeytystä ja 90 prosenttia perspiraatiota eli hikoilua. Ehkä Albersin ajatus sopii myös urheiluun. Suomalainen urheilumenestys ei varmaankaan tyssännyt hikoilun, vaan henkeytyksen puutteeseen.

Maalatessani hikoilen vain kesäaikaan, koska vesivärimaalaus on kevyttä puuhaa. Mutta Albers ei kai tarkoita hikoilulla tätä. Jos taiteiluksi lasketaan, niin kuin kuuluu, kaikki taiteilijan ammattiin kuuluvat käytännön puuhat, hikoilua voi olla paljonkin taiteilijan päivittäisissä töissä. Inspiraation hetket ovat siihen verraten harvinaista herkkua. Mutta ei kai Albers sitäkään lausahduksellaan tarkoita, vaan puhuu pelkästään maalaamisesta.

Maalatessa jokainen siveltimenveto sisältää yhtä hyvin inspiraatiota kuin perspiraatiota. Hikoilu on turhaa jos luova mieli nukkuu silloin kun sivellin kulkee maalauksessa. Teos on aina luovan mielen tuote ja sellaisena riippuvainen inspiraation läsnäolosta. Siveltimen kosketus avaa tien maalaukseen. Samalla kun levität maalia, maali merkitsee myös jotain muuta. Maali on kouriintuntuvaa totta ja fiktiota yhtäaikaa. Inspiraation ja perspiraation erottelu on mahdotonta.

On mahdotonta maalata kullankiilto silmissä. Ei kannata yrittää tehdä maailman parasta maalausta. Taiteilijan ei kannata tavoitella täydellisyyttä. Beach Boysin Brian Wilson halusi tehdä maailman parhaan levyn 1960-luvulla, sillä seurauksella, että sairastui skitsofreniaan. Levy julkaistiin vasta lähes 40 vuotta myöhemmin nimellä Smile, eikä se enää ketään kiinnostanut. Rennommalla otteella onnistuu paremmin. Rolling Stonesin klassikko Exile on Main Street tehtiin liikoja yrittämättä, huumepöllyssä jammaillen. Mick Jagger ei oikein vieläkään tajua, mikä siinä levyssä muka on niin hyvää. En väitä vastaan, jos joku on sitä mieltä että se on maailman paras rock-levy.

Ehkä jonkun kannattaisi sanoa Petra Ollille, että relaa vähän. Inspiraatio ei siedä pakottamista. Ilman inspiraation kymmentä prosenttia urheilijan suoritus jää juuri sen verran vajaaksi, ettei mitalia tule. Usain Bolt näyttää luottavan fifty-sixty periaatteeseen, puolet hikoilua ja kuusikymmentä prosenttia rentoa inspiraatiota.

En ole harrastanut kilpaurheilua, enkä siksi tiedä urheilijan ajatuksista mitään, mutta luulisin kuitenkin, että Usain Bolt nauttii juoksemisesta. Kiva duuni, josta saa sitten vielä mitaleitakin kaulaan. Ei kai Bolt kiirehdi radalla pelkästään siksi, että pääsisi sieltä mahdollisimman pian pois tekemään jotain muuta. Ehkä kymmenen sekuntia juoksuradalla venyy Boltin mielessä nautinnolliseksi ikuisuudeksi. Ei Bolt itke harjoittelun tuskaa, vaikka Boltin harjoittelu on tasan yhtä rankkaa kuin muidenkin. Ehkä Bolt voittaa kisoja, koska harjoittelee vielä enemmän kuin muut. Miesten sadan metrin kisassa oli kyse siitä, voittaako kivikasvoinen suorittaja Gatlin ja pelle Bolt. Jokainen tiesi jo etukäteen, että pelle voittaa. Mitalit voisi jakaa kilpailemattakin, pärstäkertoimen perusteella. Voittajan näkee naamasta jo etukäteen.

Urheilu, niin kuin taidekin, on leikkiä. Ehkä siinä ajatuksessa on jotain noloa ja sitten pitää teeskennellä, että otsasi tuskan hiessä sinun pitää leikkisi suorittaa, eikä kivaa ole. Ja turpiin tulee. Ja harmittaa. Vieressä toinen elehtii ja pelehtii ja voittaa kaikki mitalit. Ja vakavikkoa harmittaa vielä enemmän. Kovaa oli ja rankkaa, eikä se kannattanut ja pellet vaan sen kun keekoilee. Aina sama juttu! Kun Keith Richards rämpyttelee jotain älytöntä se on muka makeeta, ja kun Mozart kikattelee ja pimputtelee, sekin on tosi hienoa. Salieri tekee kaiken tuskalla ja sydänverellä, eikä ketään kiinnosta.

Asian toinen puoli on tietysti se, että pelle tekee vähintään saman verran töitä kuin suorittajakin.

Maalaamisessa on hienoa ajan tunteen katoaminen. Maalaaminen on matkallaoloa. Ja koska maalaaminen on matkallaoloa, olen vuosien varrella tullut maalanneeksi aika monta laivaa, autoa ja lentohärveliä. Teoksissani on etsitty, kuljettu ja tutkimusmatkailtu. En oikeastaan tiedä miltä maalauksen valmistuminen tuntuu. Viimeinen siveltimenveto ei koskaan jää mieleen. Tärkeintä on tutkimusmatka, ei perillepääsy. Maalaus ei ole urakka jonka valmistumista haluaisi juhlia. Mieluisampaa olisi olla maalauksessa ikuisesti, maalauksen soisi olevan matka joka ei koskaan pääty. Maalaamisella ei ole tavoitetta. Maalaus vain ilmestyy maailmaan.

Inspiraatio tarkoittaa myös valaistumisen hetkiä. Jokaiseen tekemääni näyttelyyn liittyy jokin sellainen. Jossain työskentelyn vaiheessa mieli päättää kuljettaa minut oraakkelin luo. Jokin kuiskaaja näyttäytyy minulle sitten, kun mieli on sille valmis. Jostain syystä inspiraatiota etsivä mieli näyttää hyväksyvän ainoastaan asiat, jotka näyttävät sattumanvaraisilta, vaikka eivät sitä olisikaan.

TM-galleriassa viime kesäkuussa pitämässäni Jättiläiset-näyttelyssä oltiin tavallista vähemmän matkalla. Tällä kertaa viipyiltiin täydellisyyden taloissa. Näyttelyn yhtenä ajatuksellisena lähtökohtana kuitenkin oli matkalaisten suojeluspyhimys Kristoforos. Jostain syystä välttelin aiheeseen tarttumista, ilmeisesti koska viihdyin niin hyvin täydellisyyden taloissani. Tarkoitus oli maalata jättiläisiä, mutta en ollenkaan halunnut. Jättiläiset ovat pelottavia. Muutamaa viikkoa ennen näyttelyn alkua tulin käyneeksi Lohjan kirkossa katsomassa sen keskiaikaisia kalkkimaalauksia. Kirkon seinällä sattui olemaan suuri Kristoforos-maalaus, joka ilmiselvästi komensi: ”maalaa minut”. Tai ei, ei Kristoforos komentanut vaan rohkaisi. Se, minkälaisena Kristoforokseni halusin maalata selvisi minulle saman tien ja samalla löysin ratkaisun näyttelyn olemukseen. Jättiläinen olikin ystävällinen.

Keskiaikaiset kirkot ovat eräänlaisia täydellisyyden taloja, muodoltaankin aivan samanlaisia kuin talot minun maalauksissani. Käyn keskiaikaisissa kirkoissa, koska silloin tuntuu kuin menisin sisään omaan maalaukseeni.

Ehkä inspiraation kokemus syntyy silloin, kun maailma vastaa symbolikielellä mielen tuntemattomimman osan esittämiin kysymyksiin.

Itse asiassa minulla on jatkuvasti tunne, että maalaukseni maalaa joku muu kuin minä. Tai ainakin että ohjeet maalaamiselle antaa joku muu, ja että fyysinen olemukseni on pelkkä maalauksen toteuttaja. Ehkä tosiaankin on niin, että fyysistä henkilöä tarvitaan vain hikoiluun. Inspiraatiopuolen hoitaa joku mielen syvyyksissä pahnoilla makaileva ja siellä voisulaa syövä, piileskelevä, kiukutteleva ja oikutteleva vetelys. Jos sen sisäisen olion kanssa ei ole hyvissä väleissä, se heittelee kapuloita rattaisiin ja tekee elämän hankalaksi.

Ilmeisesti Usain Bolt tulee hyvin toimeen sisäisen olionsa kanssa. Boltin inspiraatio on taiteilijallekin hyvä esikuva.