Mänttä loppuu!

Mänttä loppuu!

Tämänvuotinen, järjestysnumeroltaan XXII Mäntän kuvataideviikkojen näyttely päättyy torstaina 31.8. Näyttely on hyvä, joten ala viimeistään nyt valmistella matkaa, jos et ole Mäntässä vielä käynyt.

Teokseni Kaksitoista kekkapäätä (kuvassa artisti itse kolmantenatoista) on hyvässä paikassa Pekilon kakkoskerroksessa Pauliina Turakka-Purhosen ja Barbara Tieahon teosten välimailla.

Mäntän kuvataideviikoilla on tänä kesänä ollut 10 000 kävijää ja palaute on ollut myönteistä. Oheistapahtumiakin on vielä, kuten lauantain 12.8. Kesäelokuvafestivaali. Viimeisen aukioloviikonlopun sunnuntaina kuraattori Pirjetta Brander järjestää Pekilon pihaan pop up -kesäkahvilan. Viimeinen kuraattorikierros pidetään samana päivänä, eli 27. elokuuta klo 15.

Samalla kannattaa käydä Serlachiuksen taidemuseo Göstassa, jossa on useitakin kiinnostavia näyttelyitä; nähtävissä on pohjoismaista nykytaidetta, Riiko Sakkista, Antti Oikarista, Kimmo Schroderusta. Göstan kartanon puolella on Nautinto -niminen näyttely, jossa Jukka Korkeilan, Elina Merenmiehen ja Anna Retulaisen uusia maalauksia on ripustettu vuorovaikutukseen Serlachiuksen kokoelmateosten kanssa.

Jaakon pavunvarsi

Jaakon pavunvarsi

Kyl on kylymää! 12,2 astetta heinäkuun kuudentena päivänä. Hesperianpuistossa kävelevillä koiranulkoiluttajilla toppatakki päällä ja pipo päässä. Hyvä kesä keskittyä sisähommiin.

Maalaan Jaakon pavunvarsi -nimistä teosta Helsingin Yliskylään ensi vuonna valmistuvaan päiväkotiin. Teos koostuu paristasadasta pienestä akryylimaalauksesta ja niitä yhdistävästä, suoraan seinään maalattavasta köynnöksestä. Pikkumaalaukset teen muotoon leikatuille vanerilevyille. Teos on kuin rakennuksen uumeniin kätkeytynyt oikukas köynnöskasvi, joka änkeytyy esiin milloin mistäkin kolosesta. Köynnöksen kukinnot, ne pikkumaalaukset, ovat milloin mitäkin merkillisyyksiä; lintuja, kaloja, linnoja, laivoja ynnä muuta sellaista. Eniten olen oikeastaan tehnyt hybridejä, joista ei tiedä sanoa mistä niissä olisi kyse.

Työskentelyn aloitin vanerikappaleiden muotoja piirtelemällä. Piirrän ensin jotain paperille, skannaan sitten ja jatkan työstämistä tietsikalla. Toisaalta olen löytänyt vanhoista duuneistani paljon kaikenlaista uusiokäyttöön kelpaavaa. Niinpä Yliskylän päiväkodin seinillä tulee kenties olemaan joitakin samoja elementtejä kuin Eduskunnan lisärakennukseen kymmenen vuotta sitten valmistuneessa Kulkijat-teoksessani.

Vanerin leikkaajaksi löytyi hyvä Jyrsijä-niminen firma Vallilasta. Materiaalina on kaksimillistä lentokonevaneria. Välillä kone on hieraissut särmiä kaikkein kiemuraisimmista suunnitelmistani, ja lopputulos on jotain mitä en muista piirtäneeni. Se on pelkästään hyvä asia. Hauskemman näköistä jälkeä syntyy vapaasti maalaillen. Pavunvarren on tarkoitus yllättää, joten se saa yllättää maalarinsakin.

1

 

Päiväkoti valmistuu syksyllä 2018. Koitan saada nämä vanerimaalaukset valmiiksi tämän kesän ja ensi syksyn aikana, jonka jälkeen voin keskittyä ensi vuoden näyttelyiden tekemiseen. Pavunvarren paikan päällä tehtävän osan teen ensi vuoden puolella.

Sorvin ääreen Lallukassa

Sorvin ääreen Lallukassa

 

Kekkapäät
Kekkapäät

Kävin Mäntässä ripustamassa kuvataideviikkojen teokseni nimeltään Kaksitoista kekkapäätä. Paikalle sattui toimittaja, joka heti uteli miten teos liittyy näyttelyn teemaan, joka on Kesä. No, kyllähän kesään liittyy kaikki. Teokseni on kesäteatterin näyttämö. Näyttelijät eivät vain tee mitään, vaan pönöttävät tauluina näyttämön takaseinällä. Tai ehkä on niin, että varsinaiset näyttelijät eivät uskaltaudu näyttämölle, koska pönöttäjät ovat siellä vahtimassa. Näyttelyn avajaiset ovat ensi lauantaina ja yleisölle näyttely on avoinna sunnuntaista alkaen. Sain vaikutelman, että näyttelystä tulee varsin hyvä. Pääsin ripustamaan oman teokseni vasta nyt, koska palasin matkoilta vasta viime viikolla. Vietimme mukavan toukokuun Suomen Taiteilijaseuran ateljeesäätiön residenssissä Grassinassa. Grassina on pieni taajama Firenzen lähettyvillä.

Tein Grassinassa pieniä maalauksia vanerilevylle niin kauan kuin pohjia riitti. Pilviä, kaloja, outoja kukkia ja sitten sellaista, josta ei tiedä lentääkö se vai möllisteleekö hiljaa nurkassa. Vaneripohjat loppuivat nopeammin kuin olin arvellut, joten piti ruveta tekemään muuta. Hain akvarellipapereita Zecchin taiteilijantarvikeputiikista. Vanerimaalaukset tulevat ensi vuonna valmistuvaan Yliskylän päiväkotiin Helsingin Laajasaloon. Tarkoitus on, että teen sinne pieniä akryylimaalauksia parisataa kappaletta, osaksi installaatiomaista Jaakon pavunvarsi -teosta. Maalattavaa riittää, joten pysyttelen tulevat kuukaudet ateljeessani.

Kolmen tarmokkaan työskentelyviikon jälkeen käytimme viimeisen matkaviikkomme maisemien katselemiseen. Ajelimme vuokratulla autolla eteläisen Toskanan mutkaisia teitä kohti Tyrrhenan meren rannalla sijaitsevaa pientä Talamone -nimistä paikkakuntaa, jonne meidät houkutteli eräs taidehistoriallinen kuriositeetti – ja hotelli näköalalla.

Talamone
Talamone

On olemassa pieni 1300- tai 1400-luvulla maalattu maalaus, joka esittää meren rannalla sijaitsevaa linnoitettua kaupunkia. Maalauksessa on myös alaston nainen, joka istuu rannalla, vaatteet vierellään. Outo aihe tuon aikaiselle maalaukselle. Talamone on linnoitettu ja muistuttaa muodoltaan maalauksen kaupunkia. Talamonessa on uimaranta, joka on nimeltään Bagno delle Donne, naisten ranta. Siksi on arveltu, että se olisi maalauksessa näkyvä kaupunki. Päätimme lähteä omin silmin tutkimaan, onko asia totta, ja olisiko Talamonesta jopa löydettävissä kohta, josta näkymä kaupunkiin olisi sama kuin maalauksessa.

 

sassettatalamone700

 

Maalauksen tekijänä on aiemmin pidetty sienalaista Ambrogio Lorenzettia, joka kuoli lukuisten sienalaisten tavoin ruttoon 1348. Taidehistorioitsijoiden uudempi veikkaus kylläkin on, että maalari olisi 1391 syntynyt Sassetta, sienalainen hänkin. Silloin maalaus olisi siis tehty 1400-luvun puolella. Maalauksen parina pidetään samankokoista Castello in riva a un lago -nimistä maalausta, josta kerroin aiemmin Työskentelyä-blogissani. Molemmat pikku maalaukset ovat nähtävillä Sienan pinakoteekissa. Ne ovat tiettävästi varhaisimmat eurooppalaiset puhtaat maisemaalaukset. Kyse ei kuitenkaan ole siitä, että maalari olisi huvikseen päättänyt lähteä vaihteeksi ulos maalaamaan alastonmallia biitsillä. Maalarin tarkoitus jää arvoitukseksi.

Olen saanut omaan työskentelyyni vaikutteita näiltä maalareilta. Ilman Italian varhaisrenessanssin vaikutusta maalaisin tyystin toisella tavalla. Minulla on tapana ajatella, että maalausteni maisemat ovat väärinmuistettua Toskanaa. Ehkä on pikemminkin niin, että maalaan 1300 – 1400 -luvuilla eläneiden maalareiden Toskanaa.

Crete Senesi
Crete Senesi

Minusta Toskanan maisemassa on jotain erityisesti silmää miellyttävää. Matalaa vuoristoa, kaupunkeja rinteillä, metsiä ja viljelyksiä. Ja sitten on Crete Senesin seutu. Puuttomia kumpareita niin kauas kuin silmä näkee, ja siellä täällä maalaistaloihin johtavia sypressikujia.

 

 

Jossain Sienan eteläpuolella ajaessa huomasin horisontissa loivarinteisen, kaksihuippuisen vuoren, joka näytti muita hieman korkeammalta. Ajattelin, että vuori saattaisi olla ehkä kilometrin korkuinen. Metsä kasvoi tuuheana huipulle saakka. Olen kulkenut seudulla aiemminkin, mutta tuo vuori oli jäänyt huomaamatta. Sen muodossa ei ole mitään kovin erikoista. Ajoimme vuoren suuntaan kymmeniä kilometrejä, mutta se ei tuntunut juurikaan lähestyvän. Sen täytyi olla liikkuva vuori, jota sai katsella vain etäältä. Ajoreittimme oli niin mutkainen, että ilmansuunnista oli välillä vaikea pysyä selvillä, enkä millään osannut paikantaa vuorta kartalle. Välillä liikkuva vuori katosi tyystin näkyvistä muiden vuorten taakse.

 

Montalcino
Montalcino

Pistäydyimme Montalcinossa ja siellä pohdimme maaperän mysteeriä. Mikä mahtaa olla se maaperän sala-aines, joka tekee juuri nämä rinteet erityisen otollisiksi viinin viljelylle? Paikallisesta viinikaupasta ostettu pullo Brunello di Montalcinoa oli hinnakasta ja osoittautui myöhemmin pihvin kanssa nautittuna odotusten mukaisesti erinomaisen hyväksi. Maallikko kuvittelisi, että samoista rypäleistä voisi tehdä samaa Brunelloa muuallakin kuin Montalcinossa, mutta ehkä viinin valmistus ei ole niin yksinkertaista. Jotain ne ovat maaperäänsä kätkeneet.

 

 

DSC_0166
Castelnuovo dell’Abate ja Monte Amiata

 

 

Bagno Vignoni
Bagno Vignoni

Kylpyläkaupunki Bagno Vignonissa poikkesimme siksi, että siellä on kuvattu Tarkovskin Nostalgia-elokuva. Paikkakunnalla ei ole tavanomaista piazzaa, vaan keskusaukion paikalla on iso lämminvetinen uima-allas. Altaassa ei kylläkään saa enää nykyisin uida. Bagno Vignonissa on kuumia lähteitä, joissa on kylvetty jo roomalaisajalla, ja joissa Lorenzo de Medicikin kävi parantelemassa kolotuksiaan.

 

pienza

 

Seuraava kohde oli Pienza, josta oli näkymä suoraan etelään. Nyt näytti siltä, että meitä härnännyt kaksihuippuinen liikkuva vuori olisi aivan muutaman kilometrin päässä. Karttaan vuorta ei kuitenkaan oltu merkitty. Lopulta tajusin, että se onkin kartassa kauempana ja korkeampi kuin luulin. Kyse oli Monte Amiatasta, joka on manner-Italian korkein tulivuori. Korkeutta sillä on 1738 metriä. Itse asiassa Pienzassa oli useitakin opastekylttejä, joissa osoitettiin reitti Amiatalle. Olen tiennyt Etnan ja Vesuviuksen ja Strombolin, mutta Amiatasta en ole kuullut puhuttavan, ilmeisesti koska vuori on ollut aktiivinen satojatuhansia vuosia sitten.

Vajaa kaksi kilometriä ei ole valtava vuoren korkeus, mutta Amiata kuitenkin näkyy Toskanassa todella kauas, koska muut vuoret ovat matalampia. Amiata on loivarinteinen, joten vuorella on melkoisesti ympärysmittaa. Toisaalta se on osa laajempaa vulkaanista kokonaisuutta. Kaikki ne paikkakunnat, joiden kautta olimme ajaneet, näyttivät olevan asettuneet Amiatan ympärille.

Ehkä Amiata hihitteli selän takana, kun pohdimme mikä on Brunellon tukevuuden salaisuus. Bagno Vignonin kuumien lähteiden salaisuus se on varmasti. Ehkä seudun asutus ylipäätään liittyy tuliperäiseen maahan. Luultavasti Amiata on vaikuttanut myös vaikkapa Fra Angelicon maalauksiin. Angelicon mielellään käyttämä sinooperi on elohopeasulfidia, jota esiintyy tuliperäisillä alueilla. Voi olla, että Amiata näkyy kaikkien nykymaalareidenkin värilaatikoissa ainakin värin nimenä; ehkä poltettu siena -pigmentti on saanut alkuperäisen poltteensa Amiatasta.

Useimmiten maalausteni maisemassa on kumpareita. Ne ovat pieniä tulivuoria. Tulivuori on kiehtova symboli. Salaperäinen, outo, vaarallinen, hedelmällinen. Tulivuoret tulivat maalauksiini alun perin postikorttikuvista. Ostin parikymmentä vuotta sitten Napolista satsin postikortteja, joiden kuvissa turistit ihailivat Vesuviusta. Maalasin niiden pohjalta muutamia maalauksia. Ajatus oli, että tulivuori edustaa kätkettyä uhkaa. Vuori voi olla iso, mutta silti se on vain pieni osa koko paukkua. Tulivuoren kraateriin kurkkivat ihmiset ovat pieniä muurahaisia valtavan pedon kidan äärellä.

 

Monte Amiata
Monte Amiata

Jatkaessamme Pienzasta kohti Talamonea ajoimme Amiatan rinteillä pienen kierroksen. Yli kilometrin korkeudessa metsä muuttui hiljaiseksi satumetsäksi. Sitten lähdimme laskeutumaan kohti merenrantaa. Amiata näkyi horisontissa vielä Talamonestakin katsottuna.

Talamone ja Bagno delle Donne
Talamone ja Bagno delle Donne

Kyllä, Talamone on ilmiselvästi tuon Lorenzettin tai Sassettan maalaaman maiseman aihe. Maalaus on näkymä kaupungin pohjoispuolen rinteeltä. Paikkaan kävelee helposti nykyisinkin. Bagno delle Donne on juuri siinä kohdassa, jossa maalauksen nainen istuu. Nainen katselee ehkä kohti Giglion saarta. Tai sitten hän katsoo kauempana, kuudenkymmenen kilometrin päässä sijaitsevaa salaperäistä Montecristoa, joka on pieni ja korkea kalliosaari.

Montecristo. Taustalla Korsika.
Montecristo. Taustalla Korsika.

Montecristossa asuu nykyisin vain kaksi ihmistä, joista kumpikaan ei ole Montecriston kreivi. Saari on luonnonsuojelualuetta ja sen asukkaat ovat tutkijoita.

 

Giardino dei tarocchi
Giardino dei tarocchi

Käymisen arvoinen kohde on myös Niki de Saint Phallen Giardino dei Tarocchi. Ensivaikutelma on, että paikka on lapsille tehty leikkipuisto. Mutta oikeastaan teoksista aukeaa kaikenlaista, katsojasta riippuen. Hyvä taidehan toimii juuri niin.

 

Näköalapaikka jossain Castellina in Chiantin vaiheilla. Kauempana alhaalla Siena, vasemmalla taustalla Monte Amiata
Näköalapaikka jossain Castellina in Chiantin vaiheilla. Kauempana alhaalla Siena, vasemmalla taustalla Monte Amiata

Kun ajoimme takaisin Grassinan suuntaan, pysähdyimme näköalapaikalle Sienan ja Firenzen välimailla. Monte Amiata näkyi hyvin näinkin kauas. Siena oli alhaalla laaksossa noin kolmenkymmenen kilometrin päässä. Kaukana Sienan takana näkyi vuorella kylä, joka kenties oli Montalcino. Ja sen taustalla erottui tuttu kaksihuippuisen vuoren muoto.

Monte Amiata Sienan Palazzo Pubblicon parvekkeelta nähtynä.

Kuinkahan monen renessanssimaalauksen taustamaisemasta tuo Amiata löytyy? Olenkohan itse maalannut sen tietämättäni maalausteni maisemaan? Oikeastaan minua kiinnostaa juuri se, että kaiken keskellä on jotain ilmiselvää, joka kuitenkin jää huomaamatta. Itse asiassa olen maalannut joitakin sellaisia maalauksia, joissa on ihmisenkasvoinen vuori, joka tarkkailee ihmisiä, mutta jota ihmiset eivät huomaa. Amiata on vähän sellainen juttu.

Sielunhässäkän maalari

Sielunhässäkän maalari

 

Juha Laitalaisen juttu Töölöläinen-lehdessä.

 

“Maalaus tekee näkyväksi ne asiat, joita voi vain kuvitella.”

Markku Arantila, pääsit puolisosi Katri Hailan kanssa muuttamaan Lallukan Taiteilijakotiin lokakuussa. Oliko odotuksenne pitkä, entä remontti jo tehty?

”Kutsu asukkaaksi tuli kohtalaisen pian hakemuksen jättämisestä. Muuttamaan ei päästy ihan alkuperäisen suunnitelman mukaan, koska remontin valmistuminen lykkääntyi muutamalla kuukaudella. Erilaisia viimeistelyjä on pitänyt vielä muuton jälkeen tehdä ja pari detaljia on edelleen kesken, mutta asumista se ei haittaa.
Olemme onnellisia ja etuoikeutettuja, kun pääsimme asumaan upeasti remontoituun taloon.”

Jäikö edeltävän asukkaan LarsGunnar Nordströmin jäljiltä mitään muistoa ateljeeseen?

”En uskaltanut heittää pois Nordströmiltä jäänyttä aitoa turisti-tomahawkia, koska epäilen, että se saattaa olla se Nubbenin taikakalu, joka takaa maalausten onnistumisen tässä ateljeessa. Ei sen heiluttelu kuitenkaan näytä muuttavan maalauksia miksikään. Olen kuitenkin päättänyt uskoa, että tomahawkilla on suojeleva vaikutus. Nubbenin haamu ei ole käynyt kyselemässä keppiään, ei ainakaan enää viime viikkoina. Olen saanut maalata rauhassa.”

Mistä muutitte? Mahtuiko kaikki uuteen kotiinne, joka näyttää kuin sisustuslehden sivuilta bongatulta. Millaista ateljeessasi on työskennellä?

”Muutin ensin Orivedeltä puolisoni Katrin Hailan taloon Tammisaareen. Se laitettiin sitten vuokralle, koska tarkoitus oli siirtyä pian Lallukkaan. Remontin valmistuminen viivästyttyä, jouduimmekin asumaan kesän Katrin äidin luona. Pistimme itsellemme ostokiellon, eikä uutta tavaraa Lallukkaan hankittu. Melkein kaikki huonekalumme ovat sukulaisilta perittyjä. Ehkä niistä muodostui ihan vahingossa sisustus, joka näyttää suunnilleen samalta kuin Lallukan taiteilijoilla oli 50 vuotta sitten. Vanha kanalassa virunut Aallon nojatuoli ja yksi huonokuntoinen sohva kunnostutettiin ennen Lallukkaan muuttoa. Lallukan ateljee on työskentelytilana loistava. Ateljeessa on aivan omanlaisensa tunnelma. Ehkä tunnelma johtuu valosta ja tilan mittasuhteista. Toisaalta tykkään seurailla Hesperianpuistossa kävelevien ihmisten puuhia.”

Edustavatko omintakeiset teoksesi realismia vai fantasiaa?

”Liityn fantasiamaalareiden pitkään perinteeseen. Maalaus tekee näkyväksi ne asiat, joita voi vain kuvitella. Freudia muunnellen voi sanoa, että maalaus toteuttaa kaikki toiveet, kuin uni. Kaikista toiveista ei kuulu tulla konkreettista totta. Riittää, että mieli saa käsitellä kuvitelmiaan taiteen avulla. Oikea paikka vaihtoehtoisille totuuksille on taide ja leikki.
Minulle taide ja leikki on jokseenkin sama asia. Taide toki on kontrolloidumpaa.”

Mikä on suosikkitekniikkasi? Syntyykö töittesi kaunis värimaailma tietoisesti?

”Akvarelli on ollut melko pitkään pääasiallisin tekniikkani, mutta uusimmissa töissäni olen tehnyt paluuta öljyvärillä maalaamiseen. Minusta tuntuu, että väri on maalaamisessa kaikkein eniten ajatteluenergiaa kuluttava elementti. Väriajattelua ei voi täysin käsitteellistää, vaikka olen värin teoriaan hyvin perehtynyt. Tiedän päässäni tapahtuvan jotain ajattelua muistuttavaa värin probleemeja pohtiessani, mutta silti teen väriratkaisuni puolittain intuitiivisesti. Ehkä väri tulee ensin ja sanallisen selitys sille jälkeenpäin.
Kauneutta kyllä tavoittelen. Joskus käy niinkin, ettei kauneutta löydy, ennenkuin antaa sattumalle luvan yrittää.”

Mistä varsin omaperäiset ideasi kumpuavat? Entä taiteesi tarkoitus?

”Maatalousmuseo voi olla yhtä inspiroiva kuin taidemuseo. Lainaan, varastan ja sekoitan keskenään tuttua ja vähemmän tuttua.
Aika pitkälti teen taidetta taiteen päälle, eli kierrätän vanhemmasta taiteesta lähtöisin olevia ideoita.
Olennainen luovuuden lähtökohta on kuitenkin sisäinen tuntematon, jonka kanssa on pysyteltävä hyvissä väleissä. Usein koen, että maalaukseni maalaa joku minulle tuntematon tyyppi, eikä arkiminälläni ole mitään tekemistä maalausteni sisällön kanssa. Oikeastaan minulla on näitä sisäisiä mielikuvituskavereita aika paljon. Ne sopivat keskenään mitä maalauksiini tulee. Järkeilevän arkiminän rooli on hoitaa toteutuspuoli. Ehkä haluan sanoa taiteellani, että ihmisen on ymmärrettävä sisäiset yllykkeensä, eikä kaikki omat kuvitelmat ole totta maailmassa. Mielestäni on tärkeää kuunnella omaa mielikuvitustaan ja samalla ymmärtää, että maailma ja oma mielikuvitus ovat kaksi eri asiaa. Alitajunta antaa välillä hyviä ja välillä tosi huonoja neuvoja. Sisäiselle äänelle on syytä antaa puheaikaa. Järkeä voi sitten käyttää sen pohtimiseen, mitä kannattaa uskoa.”

Saako aikuinenkin olla joskus lapsellinen?

”Aikuisen ihmisen ei kannata kohdella muita ihmisiä lapsellisesti, eikä kannata olla kovin naiivi. Mielikuvitusleikeistä en aio kuitenkaan luopua. Leikki antaa luvan nähdä asiat toisella tavalla.
Mielikuvitukseton vaihtoehdottomuus on vaarallista, ja on itse asiassa omiaan johtamaan lapsellisiin yksinkertaistuksiin.”
Syntyykö inspiraatiosi sattuman varaisesti vaiko tietoisesti? Innostaako maailmanpolitiikan arkipäivä tekemään jotain siihen liittyvää, kuten Trumpismia?

”Inspiraatio syntyy maalaamalla. Maalatessa saa noudattaa pidäkkeetöntä mielihyväperiaatet
ta. Liikkeelle pääsee, kun valitsee värilaatikosta päivän fi likseen sopivan värin. Epämiellyttävä maailmantilanne kieltämättä inspiroi suuttumuksen kautta, vaikka en ole poliittisen taiteen tekijä. Olen ihmisen iänikuisen sielunhässäkän maalari. Mutta jos maalaa sielunhässäkkää, tulee välillä maalanneeksi vahingossa Trumpejakin.
Kenenkään ei pitäisi kuunnella patologista valehtelijaa, mutta jostain syystä Trumpin estoton valehtelu ei kaikissa herätä torjuntaa.”

Olet yksi tulevan suven XXII Mäntän Kuvataideviikkojen taiteilijoista. Millainen näyttely liki 40 taiteilijan töistä koostuu? Mitä sinulta tullaan näkemään?

”Ennakkovaikutelma tuntuu kiinnostavalta. Mukana on paljon tuoreita taiteilijakasvoja ja suuri osa esille tulevista teoksista on nimenomaan Mänttään tehtyjä, jossa teemana on kesä. Itse teen isokokoisen teoksen, jossa yhdistelen tussi- ja öljymaalausta. Öljyväriosat olen saanut valmiiksi. Ne ovat jonkinlaisia outoja muotokuvia. Ehkä ne ovat niitä mielikuvituskavereitani. Maalaan naamojen taustaksi jonkinlaisen kesäteatterinäyttämön.”

Mitä lallukkalaisuus sinulle merkitsee?

”Lallukassa on asunut monia sellaisia taiteilijoita, joiden töitä nähtyäni päätin nuorena ryhtyä taiteilijaksi. Taidemuseoissa tulee kiinnitettyä huomiota siihen, että seinät tyhjenisivät huomattavasti jos lallukkalaiset poistettaisiin.
Talo on ollut ja on edelleen suomalaiselle taiteelle todella tärkeä!
Lallukassa työskenteleminen tuntuu vaatimukselta hyvin positiivisella tavalla. On maalattava talon arvon mukaisesti. En välittäisi olla kehnoin tämä ateljeen haltijoista.
Eri alojen taiteilijat luovat taloon ainutlaatuisen ilmapiirin. Tunnelma on oikein hyvä.”

Mitä teet mieluiten silloin, kun et maalaa?

”Käytän kitaraa stressileluna katsellessani keskeneräistä maalausta. Soitan bassoa harrastusbändissä, jossa on mukana Jari Jula Lallukasta ja pari muuta kaveria.
Keikkoja ei ole ollut. Treenaillaan samoja vanhoja rokkibiisejä, joita kaikki muutkin keski-ikäisten herrasmiesten bändit soittavat.”

Millainen on sinun Töölösi?

”Silloin kun maalaaminen ei maistu, ei pidä väkisin yrittää, vaan kannattaa mennä vaikka ulos kävelemään. Töölö on inspiroiva kaupunginosa. Lähistöllä on museoita, kirpputoreja, kiinnostavia taloja, ravintoloita, merenranta ja vaikka mitä. Koska isoisäni asui Väinämöisenkadulla, Töölö on minulle lapsuudesta tuttu kaupunginosa. Se jäätelökioskinkin on edelleen olemassa, jossa tötterö maksoi 40 penniä vuonna 1971. Myyjä ei ole enää sama, eikä hinnat, eikä rahayksikkö.”

Mäntän kuvataideviikot

Mäntän kuvataideviikot

Katso Mäntän kuvataideviikkojen tiedote:

http://www.kuvataideviikot.fi/info/ajankohtaista

XXII MÄNTÄN KUVATAIDEVIIKOT
11.6.–31.8.2017
KESÄ

Taiteilijat:

Erika Adamsson
Jan-Erik Andersson & Shawn Decker (USA)
Markku Arantila
Riikka Aresalo
Kenneth Bamberg
Tyko Elo
Tom Engblom
Leonora Fredriksson
Viva Granlund
Bo Haglund
Ihana Havo
Mika Helin
Otso Höglund
Petra Innanen
Inka Maaria Jurvanen
Jussi Juurinen
Eija Keskinen
Yasushi Koyama
Marko Lampisuo
Harri Larjosto
Leevi Lehtinen
Emilia Niskasaari
Olga Palomäki
Sergei Pietilä
Marja Pirilä
Heidi Romo
Airi Salosmaa
Charles Sandison
Risto Suomi
Pekka Syrjälä
Ella Tahkolahti
Barbara Tieaho
Jenni Tieaho
Kalle Turakka-Purhonen
Pauliina Turakka-Purhonen
Timo Tähkänen
Jussi Valtakari & Antti Ylönen
Senja Vellonen
Kati Åberg

”He may look like an idiot and talk like an idiot, but don’t let that fool you.  He really is an idiot.”

”He may look like an idiot and talk like an idiot, but don’t let that fool you. He really is an idiot.”

Donald Trumpin edesottamuksia seuratessa otsikon repliikki (Marx-veljesten elokuvasta Neljä naurettavaa naapuria) tulee etsimättä mieleen. Elokuvassa Groucho Marx on veijari, joka tulee valituksi Freedonian valtion johtoon, vaikkei ymmärrä hallinnosta yhtään mitään. Sodankin lyhytpinnainen veijari saa aikaan.

Melkoinen veijari on myös Donald Trump. Veijareilla on veijareiden jutut. Veijaria kuunnellessa vastuu siirtyy kuulijalle. Nähtävästi Donald Trumpin äänestäjät eivät ole täysin käsittäneet vastuutaan. Trump on groteski hahmo, jonka surrealistinen maailmannäkemys on puhtaasti mielensisäinen asia, ja sellaisena sen pitäisi myös pysyä.

Valehteleva veijari menestyy, koska tavallinen ihminen ei käsitä mitä valehtelijan mielessä tapahtuu. Tosi absurdi läpäisee puolustuksen, koska se iskee sääntöjen vastaisesti eikä sovi mihinkään skaalaan. Veijari voi väittää mustaa valkoiseksi ja suuttua, kun väitettä vastustetaan. Niin, kenellä nyt lopulta on valta päättää mikä on mustaa ja mikä valkoista. Oikeastaan mikä tahansa voi olla mitä tahansa. Ehkä olen käsittänyt väärin, kaikki mitä olen luullut valkoiseksi, onkin aina ollut mustaa.

Olisi aika epämiellyttävä painajainen, jos unessa näkisi itsensä puhumassa vaihtoehtoisia totuuksia eli palturia julkisella paikalla. En haluaisi nähdä unta, jossa olisin juuri virkaan astunut Amerikan presidentti, ja sitten televisiokameroiden piirittämänä, koko maailman silmien edessä väittäisin jotain älytöntä, jonka jokainen kuulija huomaa höpöpuheeksi. Tosi veijarin mielessä totuudella ei ole mitään väliä. Valehteleva veijari ei usko totuuteen, koska valehtelussa on veijarin identiteetti. Tosimaailmaa ei veijarille ole edes olemassa, on vain itse keksittyjä tosiasioita.

Patologinen valehtelija hämmentää, koska valehtelija on on nobody, ei-kukaan. Trumpin tukan alla ei ole ketään kotona. Minuus edellyttää valehtelun lopettamista ja yleisten tosiasioiden tunnustamista, omien rajojen realistista ymmärtämistä. Ilman rajoja ihminen voi huonosti. Ihminen ei ole kaikkivoipainen, mutta on kuitenkin täysivaltainen ja -vastuinen omien rajojensa sisällä. Jokainen päättää itse, keitä päästää rajojensa sisäpuolelle. Minuuden rajoilla on hintansa ja se hinta on maksettava itse.  Trump on varakas mies, jolla on iso, Amerikan kokoinen ego. Trump haluaa päättää keitä päästää egonsa rajojen sisään. Trump päätti ensimmäisenä virkatyönään rakentaa kolmetuhatta kilometriä pitkän muurin Meksikon rajalle. Projekti maksaa kymmenen miljardia ja Trumpin mielestä maksajan kuuluisi olla Meksiko.

Trumpille kaikki asiat ovat ulkoisia ja vaihdettavia, koska mitään sisäistä ei ole. Trump ei osaa mitään, paitsi myydä Trumpia, joka voi olla mitä tahansa. Kaikki virtaa, kategorioita ei ole. Kaikkeen voi kiinnittää uuden nimilapun, ei ole oikeita totuuksia, mikä tahansa on vaihtoehto mille tahansa. On samantekevää miten asiat ovat, kaiken voi selittää toisin ja nimetä uudelleen. Trump voi olla miljardööri ja presidentti, ja miehittää hallintonsa miljardöörikavereillaan, ja olla silti sitä mieltä, että eliitti on jossain muualla. Vaarallinen eliitti on se älymystö, joka esittää niitä kriittisiä kysymyksiä joihin Trump ei kykene vastaamaan. Maailman ainoa suurvalta on vajonnut banaanivaltioksi.

Ei Trump päättänyt haluta presidentiksi Amerikan takia, eikä edes itsensä takia. Donald Trumpia ei ole, on vain kaikkivoipa mielikuvituskaveri, Action Man -lelu, jonka nimi on Trump. Action Man Trump voittaa kaikki pahikset – mitä niitä nyt onkaan, Jokeri ja Arvuuttaja ja sen sellaiset. Oikeasti olemassaolevat pahikset ovat niin pahoja, että Action Man mieluummin kiistää ne kokonaan. Ilmastonmuutos on ihan liian pelottava asia edes ajateltavaksi.

Trumpin Amerikka on pelokas saituri joka istuu linnassaan rahakirstun päällä. Näköjään on mahdollista olla miljardööri ja supervallan johtaja, ja silti uskoa, että on jäänyt jostain paitsi. On mahdollista uskoa ja uskotella, että Amerikkaa on sorsittu ja että pahikset vievät rahat ja työpaikat, ja että puolustukseen pitää satsata vielä enemmän, vaikka Yhdysvallat on taloudellinen ja sotilaallinen supervalta. Trump voi uskoa ja menestyksellisesti uskotella, että Venäjää on Putinin aikana johdettu paremmin kuin Yhdysvaltoja Obaman aikana, vaikka Venäjä onkin läpeensä korruptoitunut ja taloudellisesti rapakunnossa. Ilmeisesti Trumpin mielestä johtajuus tarkoittaa manipuloinnin taitoa. Tässä asiassa pojat ovatkin kuin veljet keskenään.

Mistä näitä oikein tulee? Onko Maahan iskenut jokin avaruuden virus, joka tekee ihmisistä zombeja joita voi vedättää miten tahansa alkeellisilla tavoilla?

On ollut aikoja, jolloin olen ollut epävarma taiteen tarkoituksesta. Nykyisin taiteen tarvetta ei tarvitse epäillä. Taiteessa on oikea paikka vaihtoehtoisille totuuksille. Minulla on lupa kuvitella mitä tahansa ja maalata mitä tahansa, ja se voi olla mielen sisäistä totta, mutta eivät ne pahikset kadulla tule vastaan, vaan ovat vain mielen luomia. Ihminen tarvitsee kuvitelmiaan ja välineitä sen erottamiseen, mikä on totta ja mikä ei.

Työskentelyä

Työskentelyä

Kollegan tytär pohdiskeli kerran mitä tarkoittaa sana työskentely, jota isä väitti tekevänsä päivisin. Tyttö arveli sanan merkitsevän työn teeskentelyä. Siltähän sana kuulostaa.

Olen viime viikkoina harrastanut työn teeskentelyä. Minun pitäisi käydä parin ison maalausprojektin kimppuun. Hauskoja ja mielenkiintoisia projekteja, mutta koska ne maistuvat vaativilta ja työläiltä, olen arastellut, vetkutellut ja luonnostellut vältellen totiseen toimeen tarttumista. Olen maalaillut muuta kuin mitä pitäisi.  Sanottakoon sitä mielen virittämiseksi vaativaa työtä varten.

Olen huvikseni tehnyt pienehköjä öljymaalauksia, joilla ei ole mitään tekemistä vakavien työsuunnitelmien kanssa. Olen siis keskittynyt huvitteluun. Onneksi vakava taiteellinen työskentely ja huvittelutarkoituksessa tehty taiteellinen työskentely näyttää ulospäin samalta, ja käytännössä tuotoskin on laajasti ottaen sitä samaa, eli maalauksia jotka ovat tunnistettavissa minun tekemikseni.  Taidetta syntyy tälläkin tavalla, vaikka se onkin tässä tilanteessa vääränlaista. Ehkä nämä työt joskus imeytyvät osaksi jotain tulevaisuuden vakavaa projektiani.

Kun minulta (melko usein) kysellään, mitä ismiä edustan, vakiovastaukseni on, että olen höpsisti. Höpsismi on Aku Ankasta tuttu ismi, jonka oppien mukaan kaupungilla kävellessä suunta valitaan kadunkulmassa kolikkoa heittämällä. Olen sitä mieltä, että höpsismi on yleensäkin hyvää harrastetta, ja se sopii erityisen hyvin taiteelliseksi periaatteeksi.

Hienon Isäni Toni Erdmann-elokuvan nimihenkilö on oikeastaan aika pitkälle edistynyt höpsisti, johon verrattuna olen silkka aloittelija. Tonilla ei ole tietoisia elämäntavoitteita, mutta miehen dorkat tempaukset puristavat ympäristöstä esiin monenmoista muutoin kätköön jäävää. Hahmo on elävän oloinen muunnelma klassisesta veijarihahmosta, joka tekee mitä muut eivät uskalla. Erdmann on erityisen rohkea hahmo, joka osaa olla ottamatta itseään turhan vakavasti. Maalatessa on hyvä pitää Erdmann mielessään. Taide on leikkiä.

Muistutan alituiseen itseäni siitä, ettei pidä tilata itseltään taidetta. Sitä pitää vain tehdä. Taide syntyy parhaiten jotenkin epähuomiossa. Tarvitaan vain jokin alkupiste, josta lähteä liikkeelle. Maalaaminen kyllä vie, jos ei perille, niin ainakin jonnekin. Tilaustyökin olisi osattava tehdä kuin virran viemänä.

Usein minulta kysytään mistä keksin ideani. Ideoiden keksimiseen ei tarvita mitään erityistä. Kaikki on yleensä kopiota ja lainaa jostakin – omista töistä, kaverin töistä, kirjan sivuilta – väärin muistettuna, väärin käsitettynä ja tunnistamattomaksi muuttuneena. Maalaaminen on väärin muistetun jäljittelyä. Omaperäisyys on riittävää huonomuistisuutta. Tai sitten se on sitä, että muistiin on tallentunut sekasortoiseen järjestykseen suuri määrä asioita.

Ranta-aaltoja 1993Otin tämän huvittelu-maalausrupeaman ensimmäiseksi lähtökohdaksi yhden vanhan maalaukseni, jonka kääntöpuolelta löytyi niinkin vanha vuosilukumerkintä kuin 1993. Muistan teoksen alkusytykkeeksi postikorttikuvan Ambrogio Lorenzettin Castello in riva a un lago -maalauksesta 1300-luvun alkupuolelta. Postikorttia olen pitänyt näkösällä 20 vuotta, ja edelleen se on työpöydälläni. Lorenzetti on siis tärkeä. Tuo Lorenzettin maalaus on tunnettu siitä, että sitä pidetään Euroopan taidehistorian ensimmäisenä puhtaana maisemamaalauksena. Se on näkymä merenlahdelle korkealta mäen päältä nähtynä. Kyse ei kuitenkaan ole siitä, että Lorenzetti olisi auringonpaisteen innostamana kantanut telineensä ulos ja maalannut sitten kevätpäivän valoa. Teos lienee jonkin alttaritaulun alla olleen predellamaalauksen osa ja siten liittynyt laajemman kokonaisuuden kerrontaan.

Lorenzettin innoittama sinisävyinen 1990-luvun maalaukseni ei ole koskaan ollut missään esillä, kenties siksi, ettei se ollut tuolloiselle tuotannolleni tyypillinen ja oli siksi kiusallinen ruma ankanpoikanen. En ollut sitä maalatessani mestarilleni kovin uskollinen. Sommitelma on vapaa, peilikuvaksi kääntynyt muunnelma aiheesta. Ehkä olin sohinut maalauksen valmiiksi esikuvaa liiemmin vilkuilematta.

1Nyt tekemäni versio puolestaan on vapaa, värikkäämpi muunnelma vanhasta maalauksestani.

Jatkoin maalaussarjan tekemistä ajatellen maalaukset rannalla kuljeskeluna. Siitä tuli taidehistorian kanssa seurustelua, niin kuin maalaaminen usein on. Kävin Caspar David Friedrichin rannalla, Edvard Munchin rannalla, Otto Mäkilän rannalla, Hugo Simbergin rannalla.

 

 

 

2Sarjan toisen maalauksen keskelle lisäsin Friedrich-tunnelmissa fiilistellen jonkinlaisen tötterön, jonka ajattelin temppeliksi. Sitä seuraavassa maalauksessa rantakallioihin tuli ihmiskasvojen piirteitä. Tätä ideaa käytän usein, eikä se ole lainkaan omaperäinen.

 

 

 

 

Kuljeskelin kuvitteellisilla rannoillani muutaman maalauksen verran. Lopulta päädyin luolaan. Maalasin kaksi luolaa ja niiden väliin aidan ympäröimän lammikon, jossa on sameaa vettä. Lammikossa on pyöreä koroke, jonka ajatus on peräisin sirkus-aiheisista maalauksistani. Korokkeella kasvaa kukka.

lammikko

 

 

 

 

 

 

Sen jälkeen tein mukaelman mustavalkoisen painokuvan pohjalta Franz Catelin (minulle muuten tuntematon maalari) 1830-luvulla valmistuneesta Luola Amalfissa-maalauksesta, jossa on näkymä luolan suulta maisemaan. Luolat ovat pelottavia, eikä niiden pimeyteen ole mukava kurkistella. Pengoin taas vanhoja töitäni ja löysin rohkaisevaksi ratkaisuksi yhden nimeämättömän ja päiväämättömän 19990-luvun maalaukseni. Sekään työ ei ole koskaan ollut esillä, koska se oli valmistumisaikanaan jotenkin nolo, jostain syystä. Maalauksessa on luola, jota valaisee lamppu. Kun tutkii hämäriä nurkkia, on hyvä olla lamppu mukana. Tein vanhasta maalauksestani melko uskollisen toisinnon, mutta alkuperäinen maalaus taitaa olla uutta versiota parempi. Jätetään kypsymään.

Ai niin, oli myös se yksi heppamaalaus. Näin televisiossa elokuvan, jossa oli heppataulu seinällä. Koin inspiraation poltteen joka käski minut heti maalaamaan samanlaisen. Ei siitä samanlaista tullut. Pistin hevosen seisomaan näyttämölle.

Nyt kun olen mielenharjoituksena tehnyt höpsistisen maalauslenkkini, taitaa olla aika käydä niiden uusien projektien kimppuun.

Mältinrannan studio

Mältinrannan studio

Avasin näyttelyn Mältinrannan studiossa Tampereella. Pieni, mutta korkea tila on mainio näille töille. Työt eivät ole uusia, mutta töiden yhdistelmä on. Tiheä ripustus tekee tilaan vähän installaation fiiliksen. Olen ratkaisuun tyytyväinen. Esillä on Kristoforos ja Jättiläiset viime kesäisestä TM-gallerian näyttelystä, ja Ornitologi uutena muunnelmana. Neljäntenä työnä on Suuri näyttämö, joka oli tammikuussa 2015 esillä Jätkäsaaren Huuto-galleriassa.

Gallerian isolla puolella on Suomen puupiirtäjien seuran vuosinäyttely. Tervemenoa näyttelyyn! Helsingissä jatkuu edelleen galleria Ortonin näyttelyni. Ortonissa on pienempiä, enimmäkseen tänä vuonna valmistuneita töitä.

Tämänvuotiset näyttelyt on sitten pidetty ja pääsen tarttumaan uusiin töihin.

Galleria Orton

Galleria Orton

Nyt olen ylpeä Ortonin taiteilija, avajaiset pidettiin eilen.

Näyttely on esillä 25.11. saakka. Sinne siis!

Osoite on Tenholantie 10, 00280 Helsinki. Galleria on avoinna ma-to klo 7.30 – 17.00 ja pe 7.30 – 15.00, viikonloppuisin suljettu.

Entropia eli haje

Entropia eli haje

Pitkän odottelun jälkeen pääsimme muuttamaan Lallukan taiteilijakotiin. Emme aio muuttaa täältä enää minnekään, ellemme sitten aikanaan palvelutaloon, mutta tuskin haluamme sellaiseenkaan hanakasti. Taiteilija ei luovu maalaamisesta, jos vain pensseli jotenkuten pysyy kädessä. Asuntokin on mainio.

Lallukassa kuuluu olevan tapana, että ateljeet tunnetaan edellisen asukkaan nimellä. Asumme siis Lars-Gunnar Nordströmin ateljeessa. Näin meitä valisti vastapäätä asuva Kuutti Lavonen, joka siis ei asu Lavosen, vaan Göran Augustsonin ateljeessa. Nordströmiltä jälkeen jääneistä tavaroista päätin säilyttää vain ihka aidon turistitomahavkin, johon on merkitty valmistusvuosiluku 1967. Kenties se on taikakalu, jota ilman tässä ateljeessa ei voi maalata. Ehkä se on hyvä kikkakeppi, eli kädentuki silloin kun pitää maalata tarkkoja yksityiskohtia. Kävelykepiksi se ainakin käy, ja lienee ollutkin siinä käytössä.  Ehkä alan kuljeskella pitkin Töölön katuja tomahavkki kädessä. Pitkävartisena Nubbenin keppi on mainio väline silloin, kun joutuu haromaan jotain kaapin alle pyörähtänyttä tavaraa.

Kiitos Juho ja Maria Lallukalle, että tällaisen talon taiteilijoille rakensivat. Kiitos myös Lallukan säätiölle siitä, että pian valmistuva remontti on toteutettu erittäin kauniisti vanhaa kunnioittaen.

Hienointa olisi aloittaa työskentely uudessa ateljeessa täysin tyhjästä. Ei olisi muuta tavaraa kuin maalausteline ja työpöytä. Mutta ei se ihan niin käy. Turhasta tavarasta luulin luopuneeni jo parin edellisen muuton aikana, mutta maalarin ammatin ominaisuus on, että uutta hyllyntäytettä tulee aina luoneeksi nopeammin kuin vanhaa lähtee ulos.

Aloin innolla järjestellä uuden ateljeeni hyllyköitä, kaappeja ja piirustuslaatikoita mielestäni hyvien periaatteiden mukaan. Lajittelin piirustuksia, tussimaalauksia, akvarelleja, monotypioita, akryylimaalauksia, valokuvia ja öljymaalauksia iän, koon, valmiusasteen ja kehystyksen mukaan omille paikoilleen. Öljyvärituubit sulloin yhteen kaappiin, akryylit toiseen, tussikamat kolmanteen, pigmentit neljänteen. Vesivärikamat täyttivät useammankin laatikon piirustuspöydän alla. Pensseleitä on ämpäreissä, laatikoissa, telineissä ja purnukoissa, pöydillä ja kaapeissa. Voi olla, että en tarvitse ihan kaikkia, mutta kumma kyllä, lähes kaikissa näkyy jonkinlaista käytön aiheuttamaa kulumaa. Ja aina käteen löytyy juuri se nimenomainen väline, jota sattuu tarvitsemaan. Erilaiset kuriositeetit ovat tietysti ehdottoman välttämättömiä; harvinaiset pimentit, hienot öljyt, grafiitin murikat, hienot paperit, erikoiset siveltimet. Missäs muuten onkaan se yksi iso kiinalainen sudenkarvasivellin, jonka ostin Hangzhousta kaksitoista vuotta sitten? 

Muuttolaatikoiden läjästä löytyi yhä uusia selvitystä vaativia pahvilaatikoita, joissa oli töitä eri vuosikymmeniltä. Oli kuplamuoviin käärittyjä paketteja, joissa oli jostain ammoin pidetystä näyttelystä palautuneita töitä. Oli kenkälaatikko, johon oli taltioitu kiinnostavimmat 1980-luvun luonnokset. Työnsin lopulta vanhat duunit sinne, minne sattuivat mahtumaan, että pääsin aloittamaan uusien tekemisen, ja päätin lykätä lopullisen järjestyksen laatimisen tulevaisuuteen.

Mutta uusi alkaa vanhasta. Löysin kirjekuoreen sullottua sälää – yhden vanhan duunin unohdettua luonnoskamaa – joka on lähes suoraan käyttökelpoista nyt meneillään olevassa projektissani. Olennaista tietysti on satunnainen kohtaaminen, se, että kirjekuori yllättäen tyrkyttäytyy käteeni kaikenlaisen kaman seasta, ikäänkuin ilmaisten olevansa erityisen merkityksellinen juuri tässä ja nyt. Ja niinhän se onkin. Ilman riittävää entropiaa eli hajetta ei tapahdu luovia kohtaamisia.

Työskentelyn aloitin järjestämällä työpöytäni riittävään epäjärjestykseen. 

Lars-Gunnar Nordströmin ankaran järjestelmällisten maalausten perusteella olisi voinut olettaa, että taiteilija maalasi avarassa ateljeessa, jossa ei ollut mitään ylimääräistä. Kaikkea muuta. Nordströmin ateljee oli täpötäynnä tavaraa. Ehkä Nordströmin taiteen salaisuutena ei ollut tomahavkin taikavaikutus vaan riittävä haje ateljeessa.