Leppoisaa hiljaiseloa Ateenassa

Leppoisaa hiljaiseloa Ateenassa

Taiteilijaresidensseissä oppii kaikenlaista. Tänään osasin lukea kreikkalaisen appelsiinimehupullon kyljestä lennokkaalla kursiivilla kirjoitetun sanan kalimera, ”hyvää päivää”. Sen alla luki kreikaksi portukali. Oliko mehu siis portugalilaista? Pullon toisella puolella samassa kohdassa luki orange. Tarkistin sanakirjasta mistä on kyse. Appelsiini on kreikaksi portukali. Sanalla ei ole mitään tekemistä Portugalin kanssa. Wikisanakirja latisti oitis hienon etymologian kertomalla, että Portugalin nimi ei ole lähtöisin kreikankielen appelsiini-sanasta, vaan latinankielisistä paikannimistä Portus ja Calem.

 

All-focus
Lähimarketin kaloja

Nuorena olin innokas antiikin Kreikan taiteen ihailija, mutta jostain syystä en silloin saanut Kreikkaan lähdetyksi. Mutta hyvä kun edes joskus saa aikaiseksi. Olen nyt viettänyt kolme viikkoa Ateenan Suomi-instituutin residenssissä. On katsottu marmoria hyvin ahkerasti. Ateenan museot ovat erinomaisia. Erityisesti pitää kiittää uutta Akropolis-museota, joka on Plakan alueella Akropolis-kukkulan eteläpuolella. Antiikin aikaisen Ateenan raunioita voi katsella museon lasisten lattioiden läpi. Museorakennus on vaikuttava ja Akropoliilta löydetyt veistokset ja muu esineistö on erinomaisesti esillä. Nerokas idea on ollut ikään kuin rekonstruoida koko Parthenon museon ylimpään kerrokseen. Parthenonin reliefit on siirretty sisätiloihin turvaan samaan muodostelmaan, jossa ne ovat olleet temppelin seinissä. Oikea Parthenon näkyy samalla museon suurista ikkunoista. Museon ravintolaakin pitää kehua. Erinomaista ruokaa, mutta ei ylihintaista. Museon ympäristön turistiravintoloista saa huonompaa kalliimmalla.

 
Itse Akropoliista saa käsityksen vain menemällä paikan päälle. On helppo ymmärtää miten hurjan vaikutuksen Parthenon on tehnyt antiikin pyhiinvaeltajiin. Rakennus ja koko Akropolis-kukkula säväyttää nykykatsojaakin.
Kivaa täällä muutenkin on. Residenssiin kuuluu olohuone/työhuone, makuuhuone ja keittiö. Olkkari-työhuoneesta pääsee valoisalle terassille, josta on näkymä Likavittos-kukkulalle, joka on Akropoliin ohella toinen keskeinen maamerkki Ateenassa.

All-focus
Ioannou Soutsou-katu ateljeen parvekkeelta nähtynä, taustalla Likavittos-kukkula.

Tammikuu on hyvä residenssikuu. Ei ole liian kuuma, eikä turistejakaan ole liikaa. Ensimmäisellä viikolla saatiin jopa lunta, joka suli pian pois. Niiden muutamien pakkaspäivien aikana Kreikka oli sekaisin. Maan pohjoisosissa oli oikeasti ongelmia. Pakkasta oli jopa yli kaksikymmentä astetta, samaan aikaan kun Lapin pakkaslukemat olivat puolta pienempiä. Tätä kauheutta televisiossa päiviteltiin aamusta iltaan. Uutistenlukijoilla oli studiossa varmuuden vuoksi villapaidat päällä ja käsiäkin piti ahkerasti hieroa, että veri kiertää.
Välillä täällä on sadepäiviä, ja silloin on mukavinta pysytellä sisätiloissa maalaamassa akvarelleja. En tiedä kumpia on syntynyt enemmän, huteja vai osumia, mutta onpahan nyt ainakin jotain tullut melkein valmiiksi saakka.

 

Viime viikolla ostin takin eräästä Likavittosin alarinteen miestenvaateliikkeestä, koska juuri sen tyyppistä siistiä pikkutakin päälle laitettavaa takkia en ole löytänyt Suomesta. Sur Mesure -putiikki määrittelee käyntikortissa sijaitsevansa hienossa Kolonakin kaupunginosassa. Mutta ei Asklipiou-kadun koillispää ole oikeasti Kolonakia nähnytkään. Ateenan turistikartassa Kolonaki on Sur Mesuresta kaukana, täsmälleen Likavittosin vastakkaisen puolen rinteellä.

All-focus
Kunnianhimoinen (ja epäilemättä kallis) asuinrakennus Likavittosin rinteellä Kolonakissa. Tällaisiakin Ateenasta löytää. En ollut takkiostoksilla näillä kulmilla, vaan halvemmalla puolella.

Putiikin seutu on pikemminkin Neapolia, joka ainakin minun silmämääräisen arvioni perusteella on aika rupuista aluetta. Sur Mesurea pitää nuorehko räätäliherra Konstantinos Prentzas sisarensa kanssa. Sisko myy ja Konstantinos ompelee. Takkia piti vähän muokata minun atleetinvartalolleni sopivammaksi. Hinta oli sopiva, eikä ylimääräisestä räätälintyöstä peritty maksua. Kerroimme Konstantinokselle, että vietämme tammikuun Suomi-instituutin residenssissä, ja että Ateenan-matka on meidän ensimmäisemme, mutta ei suinkaan viimeinen. Konstantinos tuumi, että monet kreikkalaiset tahtoisivat mieluiten lähteä pois. Tätä emme kommentoineet. Mieleen on kuitenkin tullut useasti, että Kreikka on varsin kehnosti toimiva yhteiskunta. Ihmiset ovat toki ystävällisiä ja sydämellisiä, ja turisti saa aina apua kun tulee jokin pulma. Mutta eihän Ateenassa kuitenkaan mikään toimi. Täällä Koroneos-talossa talkkari kehottaa välttelemään hissiä sähkökatkon vaaran takia. Kun oli kylmiä päiviä, pattereissa ei riittänyt lämpö. Vessanpönttöön ei saisi heittää edes vessapaperiä, kun putket eivät jaksa vetää. Ateenan talot ovat rähjäisiä, kadut ovat surkeassa kunnossa. Kun jossain on joku kivan näköinen puistokadun pätkä, talot on töhritty luotaantyöntävän slummimaisen näköisiksi.

 

All-focus
Kadunkulma jossain Exarchiassa

Voin olla väärässä, mutta satunnaisen turistin spontaani pikatulkinta on, että yleinen yhteiskunnan toimimattomuus johtuu siitä, että ihmiset eivät viitsi noudattaa lakeja ja maksaa veroja. Toinen pikatulkintani on, että Kreikka on malliesimerkki populismin kehnoudesta. Kolmas pikatulkinta on, että paikoitellen kreikkalainen työtahti on aivan järkyttävän vetelää.

Yksi Ateenan lukuisista konditorioista
Konditoriat toimivat Ateenassa erinomaisesti ja niitä on joka korttelissa.

 

Luultavasti kreikkalaiset ovat ihan toista mieltä. Ehkä kreikkalaisen kadunmiehen mielestä syyllinen ongelmiin on EU ja varsinkin Angela Merkel. Tai globalisaatio tai turkkilaiset tai vaikka maan pohjoisrajan toisella puolella asuva slaavilainen barbaariheimo, joka on keksinyt käyttää itsestään nimitystä makedonialaiset.

 

Kreikassa on suopea ilmasto, luonnonkauneutta ja muinaisten kulttuurien aarteita matkailubisneksen hyödynnettäväksi sellainen määrä, ettei kukaan tiedä minne ne kaikki patsaat saisi tungettua. Turistit kantavat maahan rahaa säkkikaupalla kesät talvet. Silti Kreikan talous on täysin kuralla. Mikä mättää?

Appelsiinipuu Bysanttilaisen museon pihassa
Appelsiinipuu Bysanttilaisen museon pihassa

Tämä on eurooppalainen maa, jonka taloudella pitäisi kaiken järjen mukaan pitäisi olla vähintään yhtä hyvät edellytykset kuin vaikka Suomella. Antiikin aikainen Ateena oli törkeän rikas kaksituhatta vuotta sitten, ihan tällä samalla maaperällä. No juu, rikkaus oli sen varassa, että orjat tekivät työt ulkona ja naiset pitivät huushollin järjestyksessä sisällä. Nyt pitäisi miestenkin tehdä hommat itse, eikä pelkästään puhua politiikkaa kuppiloissa.

 

Suomessa on toisenlaista. Meillä on kylmää ja pimeää. Suomessa turisteille näytetään Temppeliaukion kirkko ja Sibelius-monumentti, tai Lepikon torppa ja Aleksis Kiven kuolinmökki. Ja naamaan tulee viistoräntää. Kun Suomessa halutaan rakentaa talo, se pitää järsiä maailman kovimpaan peruskallioon. Jos talvella halutaan viedä tai tuoda jotain laivalla, pitää ensin murtaa jää. Jos Lapissa on joskus 50 astetta pakkasta tai metri lunta, ei kukaan siihen kuole.

 

Meillä toimii kaikki. Hyvä Suomi. Jotain on tehty oikein. Oikeastaan en ole asiaa aiemmin niin hirveästi ajatellut, mutta onhan se nyt merkillistä, jos suomalaiset ensin maksavat omat veronsa ja sitten maksavat vielä kreikkalaistenkin verot, koska nämä eivät itse viitsi.

 

Kävelyreitti Gizin kaupunginosassa sijaitsevalta residenssiltä Ateenan keskustaan kulkee jopa Ateenassa silmiinpistävän rähjäisen Exarchian kaupunginosan läpi. Alueessa on vaarantuntua, vaikkakaan ei kai välttämättä vaaraa, ainakaan kauheasti. Kaikki seinät ovat täynnä tägejä, talon korkuisia graffiteja, monenmoisia mainosjulisteita ja lippuja ja lappuja. Parvekkeilla liehuu punalippuja. Paljon on seiniin sutaistu kaikenlaista kommenttia. Jossakin lukee ”refugees welcome, tourists fuck off”. Oikeastaan taitaa kyllä olla niin, että pakolaiset eivät kauheasti halua jäädä Kreikkaan, vaan pyrkivät mielellään muualle, koska Kreikassa on pakolaisilla aika kurjat oltavat. Turistit sen sijaan tulevat mielellään käyttämään rahansa Exarchian kuppiloihin. Exarchiassa hengeilee opiskelijoita, anarkisteja, taiteilijoita, muusikkoja, narkkareita, kulkukissoja ja -koiria, ja tietysti mummoja ja pappoja, niinkuin mummoilla ja papoilla on aina kaikkialla tapana hengailla. Charilaou Trikoupi on Exarchian vilkkain katu, vaikka onkin aika kapea ja suttuinen ränni. Eräässä sen kadunkulmassa on aina, ympäri vuorokauden, kaksi rynnäkkökiväärein ja kypärin varustettua tiukkailmeistä poliisia. Joskus kadunvarressa on myös poliisin panssaroitu auto. Luikimme monet kerrat pikavauhtia paikan ohi, olettaen että anarkisti-terroristeja siinä väijytään. Katin kontit. Viimeksi paikan ohi kävellessä olin edistynyt kreikankielen aakkosten opiskelussa niin pitkälle, että sain luettua tagien ja mainosjulisteiden seasta sanan Pasok. Nuhjuisessa talossa on Kreikan monikymmenvuotisen valtionhoitajapuolueen, Panhelleenisen sosialistisen liikkeen, eli Kreikan sosialidemokraattisen puolueen puoluetoimisto – ei siis mikään sivuosasto, vaan itse pääkallonpaikka. Pasokin kuvittelisi majailevan jossain korskeassa palatsissa Kolonakissa parlamenttitalon ja pressanlinnan kulmilla. Mitäs tämä tämmöinen köyhäily meinaa?

 

Pasokin paras vuosi oli 1981, jolloin se sai äänistä 48,1 prosenttia. Nykyisin menee heikommin, viime vaaleissa ääniosuus oli 6,28 prosenttia. Sitäkin alempana Pasokin kannatus on käynyt.

 

Trikoupi-kadulla näyttää ihan siltä, kuin viimeiset Pasokin soturit olisivat linnoittautuneet hampaisiin saakka aseistautuneena verenhimoisten anarkistien piirittämään murjuunsa. Ehkä asia on niin. Tai sitten ei ole. Pasok perustettiin, kun Kreikkaa seitsemän vuotta hallinnut sotilasjuntta kukistettiin 1974. Juntan kaatuminen sai alkunsa Exarchian alueella alkaneista opiskelijamellakoista. Rähinöissä ammuttiin joukoittain opiskelijoita.

 

Oikeastaan Pasok-puolueen toimisto on ihan sen synnyinseudulla. Puolueen perusti juntan syrjäyttämän pääministeri Geórgios Papandréoun poika Andréas Papandréou, joka oli vankeudesta päästyään johtanut juntan vastaista toimintaa Pariisista käsin. Kerran valtaan päästyään Papandreou jämähti pallilleen puolueen johdossa kahdeksikymmeneksi vuodeksi, eikä vallassa jumittaminen vielä siihen jäänyt. Andreas Papandreoun poika Georgios Andreas johti puoluetta 2004 – 2012.

 

Pasok on johtanut Kreikkaa vuorotellen oikeistolaisen Uuden demokratian kanssa, jonka kannatusluvut ovat myös olleet aivan naurettavia, enkka on 54,37 prosenttia. Meno on tainnut olla loputonta soutaa-huopaamista. Selvästikään koskaan ei ole saatu tehdyksi niitä päätöksiä joita oli pitänyt tehdä. Samat kehnot poliitikot on äänestetty valtaan kerta toisensa jälkeen, eikä mikään ole edistynyt mihinkään. Fyrkat on jaettu ties minne.

 

Yhtenä päivänä kävin hyvässä pienessä taiteilijantarvikeliikkeessä ostamassa hyvää intialaista akvarellipaperia, Old Hollandin vesivärinappeja ja hienoja Kolinskyn näädänkarvaisia pensseleitä. Sain itse valita haluanko maksaa verot vai jättää maksamatta. Se on kuulemma kreikkalainen tapa. Maksoin verot, mutta en viitsinyt sen enempää korostaa suomalaista rehellisyyttä. Kun ostimme Trikoupin pikku käsityöläisputiikista pari t-paitaa, puodinpitäjä pahoitteli kovin, ettei mitenkään voi myydä halvemmalla, koska Kreikassa yrittäjän riesana on sellainen tyhmä juttu kuin verot. Ihmiset käyttäytyvät aivan kuin eivät lainkaan huomaisi, että rähjäisellä ympäristöllä ja veronmaksulla on jokin yhteys.

 

Parlamenttitalon edustan Syntagma-aukiolla oli eilen suuri mielenosoitus. Emme menneet paikan päälle, mutta olin televisiokuvissa huomaavinani siellä täällä Kreikan lipusta sotilasjuntan aikaista, tummempaa versiota. Hip hei, tulkaa eversit takaisin! Monia kreikkalaisia tökkii, että pohjoinen naapurimaa haluaa käyttää itsestään nimeä Pohjois-Makedonia. Jostain syystä suomalaiset eivät ole keksineet nostaa äläkkää siitä, että itärajan takana Venäjällä on peräti niinkin hirmuinen juttu kuin Karjalan tasavalta. Venäjähän ilmiselvästi yrittää jujuttaa itselleen koko Karjalan.
2300 vuoden takaisella soturikuningas Aleksanteri Suurella ei ollut Kreikan eikä myöskään Pohjois-Makedonian passia. Muinaisesta Makedoniasta ei ole jäljellä kuin nimi ja ehkä jotain kivenmurikoita maassa. Sitä Makedonian valtakuntaa ei ole olemassa sen enempää kuin ei ole Spartaa tai Troijaakaan. Tällaisista sivuseikoista ei menneitä aikoja kaipaileva patriotismi piittaa.

 

Välillä tulee mieleen, että kansallis-intoilijat ja anarkistit ja koko hihhuloiva porukka on aivan kuin vallanpitäjien palkkaamia näyttelijöitä. Poliitikoille sopinee hyvin, että kansan huomio kiinnittyy johonkin mahdollisimman epäolennaiseen.

 

Jokainen tietää sellaisen juoppojen psykologisen mekanismin, että kun ensin on itse ryssinyt kaikki asiansa, syyksi löytyy vaikeat olosuhteet ja maailman pahuus.  Ja sitten muistuu mieleen, että ollaanpa sitä kumminkin hienoa soturi- ja sivistyssukua.

 

Menneistä ajoista tuli vielä mieleen Ippokratous-kadun posti. Hymyttömien postitätien touhu oli kuin olisi katsonut Speden 1960-luvulla tekemää rautakauppasketsiä hidastettuna. Halusin vain lähettää yhden kirjeen Suomeen. Tiskin takana oli kaksi virkailijaa, niin kuin on tavallisessa postitoimistossa Suomessakin. Meille töölöläisille  tutuimmassa Linnankoskenkadun postissa Taka-Töölössä yhden kirjeen lähettämiseen saa kulumaan aikaa noin kaksi minuuttia. Ippokratous-kadun postissa vierähti neljäkymmentä minuuttia. Asiakkaita ei ollut mitenkään sen enempää kuin Taka-Töölössä.

 

Vaan mitäpä se minulle kuuluu. Kyllä residenssitaiteilija joutaa postissa istumaan ja mietiskelemään Ateenan marmorimurikoiden ihanuutta, eikä kukaan muistakaan asiakkaista tuntunut olevan millänsäkään. Sellainen on kai sitä leppoistamista. Miksi niillä kaikilla on sitten niin hiton kiire kaikkien suojateiden kohdalla? Jos haluat ylittää Ateenassa kadun, älä missään nimessä käytä ainakaan suojatietä.

Tämän me olemme päättäväisesti väärinlukeneet Katriksi. Katria on valkoista, roseta ja punkkua. Valkoinen ja punkku on todettu hyväksi, ja niin on varmasti tämäkin. Katri ei voi koskaan olla väärässä. Muun nimisistä ei ole koskaan takeita.
Tämän me olemme päättäväisesti väärinlukeneet Katriksi. Katria on valkoista, roseta ja punkkua. Valkoinen ja punkku on todettu hyväksi, ja niin on varmasti tämäkin. Katri ei voi koskaan olla väärässä. Muun nimisistä ei ole koskaan takeita.
Galleria G

Galleria G

Näyttelyni nimeltään Madilda ja Jöörgens ja ihan kauhea allergia avataan ensi tiistaina Galleria G:ssä klo 17 – 19. Tervetuloa! Osoite on Pieni Roobertinkatu 10, 00120 Helsinki.

Kapakkaan mars!

Kapakkaan mars!

Art goes Kapakka jatkuu lauantaihin 25.8. saakka.  Minun osuuteni on panimoravintola Bryggerissä (Sofiankatu 2).  Esillä on akvarelleja vuosilta 2001 – 2014.

Kaupungin paras kesäduunipaikka

Kaupungin paras kesäduunipaikka

Helteisen kesän paras paikka on ollut Yliskylän päiväkoti, jonka ilmastointi on puhkunut ja puhaltanut helle-infernon pihalle niin tehokkaasti, että välillä on käynyt mielessä, että pitääkö pistää villasukat jalkaan. Jaakon pavunvarsi ei ole muuten piitannut helteestä eikä ilmastoinnista, mutta päiväkodin seinien upouusi lateksimaali on kärvistellyt paikoin rullalle ilman kosteuden vuoksi.

Minulla on ollut taskussa askelmittari.  Tikkaita ylös ja alas kiipeillessä päivittäiseen kävelysuoritukseen vaadittavat kymmenentuhatta askelta ovat tulleet täyteen kuin heittämällä.

Teos tuli valmiiksi.  Pavunvarsi levittäytyy koko päiväkotiin, sen ”tupiin” ja ”kotipesiin”, saliin, ruokailutilaan, pienryhmätiloihin ja porrashuoneeseen; yhteensä kolmeenkymmeneen huoneeseen.  Teoksen toteuttaminen oli lopulta melko haasteellista.  Niinpä sen kanssa venkslailuun meni paikan päällä viisi viikkoa.

Jaakon pavunvarsi on voimakasvi, joka punkee esiin milloin mistäkin.  Sen kukintoina kasvaa yllättäviä asioita.

Nyt keskityn seuraavaan projektiin, joka on yksityisnäyttely Galleria G:ssä 26.9.-21.10.2018.  Siitä ei tule pavunvartta, vaan jotain ihan muuta.  Ehkä pajunköyttä.

Yliskylä portaikko

Pavunvarsi, Pyhäniemen kartano ja Huhdasjärven kulttuurikuu

Pavunvarsi, Pyhäniemen kartano ja Huhdasjärven kulttuurikuu

Taiteen tekeminen päiväkotiin käy liikunnasta.  Olen tällä viikolla sovitellut Jaakon pavunvarsi -teostani Laajasalon Yliskylän uuden päiväkodin seinille.  Teos pitäisi saada valmiiksi heinäkuun aikana.  Kiire tulee.  Talo nimittäin on iso ja pavunvartta tulee sen kaikkiin huoneisiin.  Olen tehnyt pieniä maalauksia noin kaksisataa kappaletta.  Niille kaikille pitäisi löytyä paikka.  Lopuksi maalaan suoraan seinään pavunvarren, jonka ”kukintoja” maalaukset ovat.  Olen kävellyt rakennusta edestakaisin etsiskellen jokaiselle maalaukselle parasta paikkaa.  Jos jollekin tulee sanasta päiväkoti mieleen pikku parakki, niin tämä rakennus ei ole sellainen.  Yliskylän päiväkoti on Helsingin suurin.  Huoneita on kymmenittäin.  Iso ei tässä tapauksessa tarkoita kolkkoa ja epäviihtyisää.  Talo on hienoin päiväkoti minkä minä olen nähnyt.  On erinomaista kaupungin politiikkaa, että tehdään tällaisia hyvin suunniteltuja päiväkoteja.

Mutta viikonloppuna pitää hoitaa pari muuta projektia.  Pyhäniemen kartanon kesänäyttely avataan yleisölle 30.6.2018.  Minulta on siellä seitsemän akvarellia.  Kartano on Hollolassa.  Jos et ole ennen käynyt Pyhäniemen kesänäyttelyssä, käy nyt.  Jos paikka on entuudestaan tuttu, et tietenkään jätä tälläkään kerralla käymättä.

Pyhäniemessä on mm. tällainen maalaus.

Kukkia, akvarelli, 56 x 76cm, 2017
Kukkia, akvarelli, 56 x 76cm, 2017

 

PYHÄNIEMI 2018 -taidetapahtuma on avoinna yleisölle 30.6.-12.8.2018, tiistaista sunnuntaihin klo 11-18. Maanantaisin suljettu.

HUOM! 
Erikoisaukioloajat kuvataidenäyttelyssä:
Lauantai 30.6 avoinna klo 11:00-15:30
Lauantai 7.7 avoinna klo 11:00-16:00
Perjantai 10.8 avoinna klo 11:00-22:00

YHTEYSTIEDOT

Pyhäniemen kartano, Rantatie 708, 16730 Hollola, Puhelin: (03) 788 1466

 

Hollolasta jatkan Kouvolan Jaalan Huhdasjärven kylätalolle, jossa avataan Kulttuurikuu Pecko.  Pecko on taidetta talossa (minä) ja ympäristössä (ryhmä).  Sen lisäksi kuullaan musiikkia.  Heinäkuun aikana Peckossa tapahtuu kaikenlaista: ääniteosta, kansanmusiikkia, kurkkulaulua jne. jne.  Kesämatkallasi käyt tietysti myös Huhdasjärvellä.

Huhdasjärvellä nähdään mm. tällaista:

Puutarhat, akvarelli, 70 x 100cm, 2014
Puutarhat, akvarelli, 70 x 100cm, 2014

 

Huhdasjärven kulttuurikuu Peckon ja Arteground ry:n ympäristötaide- ja kulttuuritapahtuma Huhdasjärven kylätalolla

30.6.–29.7.2018

Mäntyharjuntie 1641, 47760 Huhdasjärvi, Jaala

Kahvila-ravintola Kierivä Kuu avoinna pe-la 14 su 14–22. A-oikeudet.

 

 

Miksi maalaustaide on tärkeää

Miksi maalaustaide on tärkeää

Taide-lehden päätoimittaja Pessi Rautio pyysi muutamia taidemaalareita kirjoittamaan lyhyen tekstin aiheesta  miksi maalaustaide on tärkeää.  Kirjoitin näin:

 
”En suunnittele maalauksiani etukäteen, enkä näe niiden maisemia mielikuvituksessani. Maalaaminen on sitä, että siveltimeni pyyhkii pois kalvon, joka kätkee pinnan alaisen maailman. Jos en maalaisi, ei kukaan, en edes minä itse voisi tietää mitään siitä maailmasta.

 
Maalausteni sekalaista väkeä sanon mielikuvituskavereikseni. Ne ovat veijareita, joita eivät tosimaailman säännöt rajoita. Veijarit ovat psykologinen varaventtiili ja siksi sellaisia on maalattu aina. Ne ovat arkisista latteuksista riisuttu minä.

 
Sanotaan, ettei aikuisilla ole mielikuvituskavereita. Vaan onpa kuitenkin. Aikuiset usein hukkaavat mielikuvituksensa ja aidot sisäiset veijarinsa ja korvaavat ne tosielämän groteskeilla hahmoilla, tunnistamatta asiayhteyttä. Veijari mielikuvituskaverina on mainio sisäinen opas, mutta tosimaailman veijarin peukalon alle ei kannattaisi antaa ydinasenappulaa.

 
Populismi pyrkii tekemään tilaa tosielämän veijareille edistämällä autoritäärisyyttä ja mielikuvituksen köyhyyttä. Maalaus on sille pyrkimykselle vastalääke.”

 

 

 

 

Mänttä loppuu!

Mänttä loppuu!

Tämänvuotinen, järjestysnumeroltaan XXII Mäntän kuvataideviikkojen näyttely päättyy torstaina 31.8. Näyttely on hyvä, joten ala viimeistään nyt valmistella matkaa, jos et ole Mäntässä vielä käynyt.

Teokseni Kaksitoista kekkapäätä (kuvassa artisti itse kolmantenatoista) on hyvässä paikassa Pekilon kakkoskerroksessa Pauliina Turakka-Purhosen ja Barbara Tieahon teosten välimailla.

Mäntän kuvataideviikoilla on tänä kesänä ollut 10 000 kävijää ja palaute on ollut myönteistä. Oheistapahtumiakin on vielä, kuten lauantain 12.8. Kesäelokuvafestivaali. Viimeisen aukioloviikonlopun sunnuntaina kuraattori Pirjetta Brander järjestää Pekilon pihaan pop up -kesäkahvilan. Viimeinen kuraattorikierros pidetään samana päivänä, eli 27. elokuuta klo 15.

Samalla kannattaa käydä Serlachiuksen taidemuseo Göstassa, jossa on useitakin kiinnostavia näyttelyitä; nähtävissä on pohjoismaista nykytaidetta, Riiko Sakkista, Antti Oikarista, Kimmo Schroderusta. Göstan kartanon puolella on Nautinto -niminen näyttely, jossa Jukka Korkeilan, Elina Merenmiehen ja Anna Retulaisen uusia maalauksia on ripustettu vuorovaikutukseen Serlachiuksen kokoelmateosten kanssa.

Jaakon pavunvarsi

Jaakon pavunvarsi

Kyl on kylymää! 12,2 astetta heinäkuun kuudentena päivänä. Hesperianpuistossa kävelevillä koiranulkoiluttajilla toppatakki päällä ja pipo päässä. Hyvä kesä keskittyä sisähommiin.

Maalaan Jaakon pavunvarsi -nimistä teosta Helsingin Yliskylään ensi vuonna valmistuvaan päiväkotiin. Teos koostuu paristasadasta pienestä akryylimaalauksesta ja niitä yhdistävästä, suoraan seinään maalattavasta köynnöksestä. Pikkumaalaukset teen muotoon leikatuille vanerilevyille. Teos on kuin rakennuksen uumeniin kätkeytynyt oikukas köynnöskasvi, joka änkeytyy esiin milloin mistäkin kolosesta. Köynnöksen kukinnot, ne pikkumaalaukset, ovat milloin mitäkin merkillisyyksiä; lintuja, kaloja, linnoja, laivoja ynnä muuta sellaista. Eniten olen oikeastaan tehnyt hybridejä, joista ei tiedä sanoa mistä niissä olisi kyse.

Työskentelyn aloitin vanerikappaleiden muotoja piirtelemällä. Piirrän ensin jotain paperille, skannaan sitten ja jatkan työstämistä tietsikalla. Toisaalta olen löytänyt vanhoista duuneistani paljon kaikenlaista uusiokäyttöön kelpaavaa. Niinpä Yliskylän päiväkodin seinillä tulee kenties olemaan joitakin samoja elementtejä kuin Eduskunnan lisärakennukseen kymmenen vuotta sitten valmistuneessa Kulkijat-teoksessani.

Vanerin leikkaajaksi löytyi hyvä Jyrsijä-niminen firma Vallilasta. Materiaalina on kaksimillistä lentokonevaneria. Välillä kone on hieraissut särmiä kaikkein kiemuraisimmista suunnitelmistani, ja lopputulos on jotain mitä en muista piirtäneeni. Se on pelkästään hyvä asia. Hauskemman näköistä jälkeä syntyy vapaasti maalaillen. Pavunvarren on tarkoitus yllättää, joten se saa yllättää maalarinsakin.

1

 

Päiväkoti valmistuu syksyllä 2018. Koitan saada nämä vanerimaalaukset valmiiksi tämän kesän ja ensi syksyn aikana, jonka jälkeen voin keskittyä ensi vuoden näyttelyiden tekemiseen. Pavunvarren paikan päällä tehtävän osan teen ensi vuoden puolella.

Sorvin ääreen Lallukassa

Sorvin ääreen Lallukassa

 

Kekkapäät
Kekkapäät

Kävin Mäntässä ripustamassa kuvataideviikkojen teokseni nimeltään Kaksitoista kekkapäätä. Paikalle sattui toimittaja, joka heti uteli miten teos liittyy näyttelyn teemaan, joka on Kesä. No, kyllähän kesään liittyy kaikki. Teokseni on kesäteatterin näyttämö. Näyttelijät eivät vain tee mitään, vaan pönöttävät tauluina näyttämön takaseinällä. Tai ehkä on niin, että varsinaiset näyttelijät eivät uskaltaudu näyttämölle, koska pönöttäjät ovat siellä vahtimassa. Näyttelyn avajaiset ovat ensi lauantaina ja yleisölle näyttely on avoinna sunnuntaista alkaen. Sain vaikutelman, että näyttelystä tulee varsin hyvä. Pääsin ripustamaan oman teokseni vasta nyt, koska palasin matkoilta vasta viime viikolla. Vietimme mukavan toukokuun Suomen Taiteilijaseuran ateljeesäätiön residenssissä Grassinassa. Grassina on pieni taajama Firenzen lähettyvillä.

Tein Grassinassa pieniä maalauksia vanerilevylle niin kauan kuin pohjia riitti. Pilviä, kaloja, outoja kukkia ja sitten sellaista, josta ei tiedä lentääkö se vai möllisteleekö hiljaa nurkassa. Vaneripohjat loppuivat nopeammin kuin olin arvellut, joten piti ruveta tekemään muuta. Hain akvarellipapereita Zecchin taiteilijantarvikeputiikista. Vanerimaalaukset tulevat ensi vuonna valmistuvaan Yliskylän päiväkotiin Helsingin Laajasaloon. Tarkoitus on, että teen sinne pieniä akryylimaalauksia parisataa kappaletta, osaksi installaatiomaista Jaakon pavunvarsi -teosta. Maalattavaa riittää, joten pysyttelen tulevat kuukaudet ateljeessani.

Kolmen tarmokkaan työskentelyviikon jälkeen käytimme viimeisen matkaviikkomme maisemien katselemiseen. Ajelimme vuokratulla autolla eteläisen Toskanan mutkaisia teitä kohti Tyrrhenan meren rannalla sijaitsevaa pientä Talamone -nimistä paikkakuntaa, jonne meidät houkutteli eräs taidehistoriallinen kuriositeetti – ja hotelli näköalalla.

Talamone
Talamone

On olemassa pieni 1300- tai 1400-luvulla maalattu maalaus, joka esittää meren rannalla sijaitsevaa linnoitettua kaupunkia. Maalauksessa on myös alaston nainen, joka istuu rannalla, vaatteet vierellään. Outo aihe tuon aikaiselle maalaukselle. Talamone on linnoitettu ja muistuttaa muodoltaan maalauksen kaupunkia. Talamonessa on uimaranta, joka on nimeltään Bagno delle Donne, naisten ranta. Siksi on arveltu, että se olisi maalauksessa näkyvä kaupunki. Päätimme lähteä omin silmin tutkimaan, onko asia totta, ja olisiko Talamonesta jopa löydettävissä kohta, josta näkymä kaupunkiin olisi sama kuin maalauksessa.

 

sassettatalamone700

 

Maalauksen tekijänä on aiemmin pidetty sienalaista Ambrogio Lorenzettia, joka kuoli lukuisten sienalaisten tavoin ruttoon 1348. Taidehistorioitsijoiden uudempi veikkaus kylläkin on, että maalari olisi 1391 syntynyt Sassetta, sienalainen hänkin. Silloin maalaus olisi siis tehty 1400-luvun puolella. Maalauksen parina pidetään samankokoista Castello in riva a un lago -nimistä maalausta, josta kerroin aiemmin Työskentelyä-blogissani. Molemmat pikku maalaukset ovat nähtävillä Sienan pinakoteekissa. Ne ovat tiettävästi varhaisimmat eurooppalaiset puhtaat maisemaalaukset. Kyse ei kuitenkaan ole siitä, että maalari olisi huvikseen päättänyt lähteä vaihteeksi ulos maalaamaan alastonmallia biitsillä. Maalarin tarkoitus jää arvoitukseksi.

Olen saanut omaan työskentelyyni vaikutteita näiltä maalareilta. Ilman Italian varhaisrenessanssin vaikutusta maalaisin tyystin toisella tavalla. Minulla on tapana ajatella, että maalausteni maisemat ovat väärinmuistettua Toskanaa. Ehkä on pikemminkin niin, että maalaan 1300 – 1400 -luvuilla eläneiden maalareiden Toskanaa.

Crete Senesi
Crete Senesi

Minusta Toskanan maisemassa on jotain erityisesti silmää miellyttävää. Matalaa vuoristoa, kaupunkeja rinteillä, metsiä ja viljelyksiä. Ja sitten on Crete Senesin seutu. Puuttomia kumpareita niin kauas kuin silmä näkee, ja siellä täällä maalaistaloihin johtavia sypressikujia.

 

 

Jossain Sienan eteläpuolella ajaessa huomasin horisontissa loivarinteisen, kaksihuippuisen vuoren, joka näytti muita hieman korkeammalta. Ajattelin, että vuori saattaisi olla ehkä kilometrin korkuinen. Metsä kasvoi tuuheana huipulle saakka. Olen kulkenut seudulla aiemminkin, mutta tuo vuori oli jäänyt huomaamatta. Sen muodossa ei ole mitään kovin erikoista. Ajoimme vuoren suuntaan kymmeniä kilometrejä, mutta se ei tuntunut juurikaan lähestyvän. Sen täytyi olla liikkuva vuori, jota sai katsella vain etäältä. Ajoreittimme oli niin mutkainen, että ilmansuunnista oli välillä vaikea pysyä selvillä, enkä millään osannut paikantaa vuorta kartalle. Välillä liikkuva vuori katosi tyystin näkyvistä muiden vuorten taakse.

 

Montalcino
Montalcino

Pistäydyimme Montalcinossa ja siellä pohdimme maaperän mysteeriä. Mikä mahtaa olla se maaperän sala-aines, joka tekee juuri nämä rinteet erityisen otollisiksi viinin viljelylle? Paikallisesta viinikaupasta ostettu pullo Brunello di Montalcinoa oli hinnakasta ja osoittautui myöhemmin pihvin kanssa nautittuna odotusten mukaisesti erinomaisen hyväksi. Maallikko kuvittelisi, että samoista rypäleistä voisi tehdä samaa Brunelloa muuallakin kuin Montalcinossa, mutta ehkä viinin valmistus ei ole niin yksinkertaista. Jotain ne ovat maaperäänsä kätkeneet.

 

 

DSC_0166
Castelnuovo dell’Abate ja Monte Amiata

 

 

Bagno Vignoni
Bagno Vignoni

Kylpyläkaupunki Bagno Vignonissa poikkesimme siksi, että siellä on kuvattu Tarkovskin Nostalgia-elokuva. Paikkakunnalla ei ole tavanomaista piazzaa, vaan keskusaukion paikalla on iso lämminvetinen uima-allas. Altaassa ei kylläkään saa enää nykyisin uida. Bagno Vignonissa on kuumia lähteitä, joissa on kylvetty jo roomalaisajalla, ja joissa Lorenzo de Medicikin kävi parantelemassa kolotuksiaan.

 

pienza

 

Seuraava kohde oli Pienza, josta oli näkymä suoraan etelään. Nyt näytti siltä, että meitä härnännyt kaksihuippuinen liikkuva vuori olisi aivan muutaman kilometrin päässä. Karttaan vuorta ei kuitenkaan oltu merkitty. Lopulta tajusin, että se onkin kartassa kauempana ja korkeampi kuin luulin. Kyse oli Monte Amiatasta, joka on manner-Italian korkein tulivuori. Korkeutta sillä on 1738 metriä. Itse asiassa Pienzassa oli useitakin opastekylttejä, joissa osoitettiin reitti Amiatalle. Olen tiennyt Etnan ja Vesuviuksen ja Strombolin, mutta Amiatasta en ole kuullut puhuttavan, ilmeisesti koska vuori on ollut aktiivinen satojatuhansia vuosia sitten.

Vajaa kaksi kilometriä ei ole valtava vuoren korkeus, mutta Amiata kuitenkin näkyy Toskanassa todella kauas, koska muut vuoret ovat matalampia. Amiata on loivarinteinen, joten vuorella on melkoisesti ympärysmittaa. Toisaalta se on osa laajempaa vulkaanista kokonaisuutta. Kaikki ne paikkakunnat, joiden kautta olimme ajaneet, näyttivät olevan asettuneet Amiatan ympärille.

Ehkä Amiata hihitteli selän takana, kun pohdimme mikä on Brunellon tukevuuden salaisuus. Bagno Vignonin kuumien lähteiden salaisuus se on varmasti. Ehkä seudun asutus ylipäätään liittyy tuliperäiseen maahan. Luultavasti Amiata on vaikuttanut myös vaikkapa Fra Angelicon maalauksiin. Angelicon mielellään käyttämä sinooperi on elohopeasulfidia, jota esiintyy tuliperäisillä alueilla. Voi olla, että Amiata näkyy kaikkien nykymaalareidenkin värilaatikoissa ainakin värin nimenä; ehkä poltettu siena -pigmentti on saanut alkuperäisen poltteensa Amiatasta.

Useimmiten maalausteni maisemassa on kumpareita. Ne ovat pieniä tulivuoria. Tulivuori on kiehtova symboli. Salaperäinen, outo, vaarallinen, hedelmällinen. Tulivuoret tulivat maalauksiini alun perin postikorttikuvista. Ostin parikymmentä vuotta sitten Napolista satsin postikortteja, joiden kuvissa turistit ihailivat Vesuviusta. Maalasin niiden pohjalta muutamia maalauksia. Ajatus oli, että tulivuori edustaa kätkettyä uhkaa. Vuori voi olla iso, mutta silti se on vain pieni osa koko paukkua. Tulivuoren kraateriin kurkkivat ihmiset ovat pieniä muurahaisia valtavan pedon kidan äärellä.

 

Monte Amiata
Monte Amiata

Jatkaessamme Pienzasta kohti Talamonea ajoimme Amiatan rinteillä pienen kierroksen. Yli kilometrin korkeudessa metsä muuttui hiljaiseksi satumetsäksi. Sitten lähdimme laskeutumaan kohti merenrantaa. Amiata näkyi horisontissa vielä Talamonestakin katsottuna.

Talamone ja Bagno delle Donne
Talamone ja Bagno delle Donne

Kyllä, Talamone on ilmiselvästi tuon Lorenzettin tai Sassettan maalaaman maiseman aihe. Maalaus on näkymä kaupungin pohjoispuolen rinteeltä. Paikkaan kävelee helposti nykyisinkin. Bagno delle Donne on juuri siinä kohdassa, jossa maalauksen nainen istuu. Nainen katselee ehkä kohti Giglion saarta. Tai sitten hän katsoo kauempana, kuudenkymmenen kilometrin päässä sijaitsevaa salaperäistä Montecristoa, joka on pieni ja korkea kalliosaari.

Montecristo. Taustalla Korsika.
Montecristo. Taustalla Korsika.

Montecristossa asuu nykyisin vain kaksi ihmistä, joista kumpikaan ei ole Montecriston kreivi. Saari on luonnonsuojelualuetta ja sen asukkaat ovat tutkijoita.

 

Giardino dei tarocchi
Giardino dei tarocchi

Käymisen arvoinen kohde on myös Niki de Saint Phallen Giardino dei Tarocchi. Ensivaikutelma on, että paikka on lapsille tehty leikkipuisto. Mutta oikeastaan teoksista aukeaa kaikenlaista, katsojasta riippuen. Hyvä taidehan toimii juuri niin.

 

Näköalapaikka jossain Castellina in Chiantin vaiheilla. Kauempana alhaalla Siena, vasemmalla taustalla Monte Amiata
Näköalapaikka jossain Castellina in Chiantin vaiheilla. Kauempana alhaalla Siena, vasemmalla taustalla Monte Amiata

Kun ajoimme takaisin Grassinan suuntaan, pysähdyimme näköalapaikalle Sienan ja Firenzen välimailla. Monte Amiata näkyi hyvin näinkin kauas. Siena oli alhaalla laaksossa noin kolmenkymmenen kilometrin päässä. Kaukana Sienan takana näkyi vuorella kylä, joka kenties oli Montalcino. Ja sen taustalla erottui tuttu kaksihuippuisen vuoren muoto.

Monte Amiata Sienan Palazzo Pubblicon parvekkeelta nähtynä.

Kuinkahan monen renessanssimaalauksen taustamaisemasta tuo Amiata löytyy? Olenkohan itse maalannut sen tietämättäni maalausteni maisemaan? Oikeastaan minua kiinnostaa juuri se, että kaiken keskellä on jotain ilmiselvää, joka kuitenkin jää huomaamatta. Itse asiassa olen maalannut joitakin sellaisia maalauksia, joissa on ihmisenkasvoinen vuori, joka tarkkailee ihmisiä, mutta jota ihmiset eivät huomaa. Amiata on vähän sellainen juttu.

Sielunhässäkän maalari

Sielunhässäkän maalari

 

Juha Laitalaisen juttu Töölöläinen-lehdessä.

 

“Maalaus tekee näkyväksi ne asiat, joita voi vain kuvitella.”

Markku Arantila, pääsit puolisosi Katri Hailan kanssa muuttamaan Lallukan Taiteilijakotiin lokakuussa. Oliko odotuksenne pitkä, entä remontti jo tehty?

”Kutsu asukkaaksi tuli kohtalaisen pian hakemuksen jättämisestä. Muuttamaan ei päästy ihan alkuperäisen suunnitelman mukaan, koska remontin valmistuminen lykkääntyi muutamalla kuukaudella. Erilaisia viimeistelyjä on pitänyt vielä muuton jälkeen tehdä ja pari detaljia on edelleen kesken, mutta asumista se ei haittaa.
Olemme onnellisia ja etuoikeutettuja, kun pääsimme asumaan upeasti remontoituun taloon.”

Jäikö edeltävän asukkaan LarsGunnar Nordströmin jäljiltä mitään muistoa ateljeeseen?

”En uskaltanut heittää pois Nordströmiltä jäänyttä aitoa turisti-tomahawkia, koska epäilen, että se saattaa olla se Nubbenin taikakalu, joka takaa maalausten onnistumisen tässä ateljeessa. Ei sen heiluttelu kuitenkaan näytä muuttavan maalauksia miksikään. Olen kuitenkin päättänyt uskoa, että tomahawkilla on suojeleva vaikutus. Nubbenin haamu ei ole käynyt kyselemässä keppiään, ei ainakaan enää viime viikkoina. Olen saanut maalata rauhassa.”

Mistä muutitte? Mahtuiko kaikki uuteen kotiinne, joka näyttää kuin sisustuslehden sivuilta bongatulta. Millaista ateljeessasi on työskennellä?

”Muutin ensin Orivedeltä puolisoni Katrin Hailan taloon Tammisaareen. Se laitettiin sitten vuokralle, koska tarkoitus oli siirtyä pian Lallukkaan. Remontin valmistuminen viivästyttyä, jouduimmekin asumaan kesän Katrin äidin luona. Pistimme itsellemme ostokiellon, eikä uutta tavaraa Lallukkaan hankittu. Melkein kaikki huonekalumme ovat sukulaisilta perittyjä. Ehkä niistä muodostui ihan vahingossa sisustus, joka näyttää suunnilleen samalta kuin Lallukan taiteilijoilla oli 50 vuotta sitten. Vanha kanalassa virunut Aallon nojatuoli ja yksi huonokuntoinen sohva kunnostutettiin ennen Lallukkaan muuttoa. Lallukan ateljee on työskentelytilana loistava. Ateljeessa on aivan omanlaisensa tunnelma. Ehkä tunnelma johtuu valosta ja tilan mittasuhteista. Toisaalta tykkään seurailla Hesperianpuistossa kävelevien ihmisten puuhia.”

Edustavatko omintakeiset teoksesi realismia vai fantasiaa?

”Liityn fantasiamaalareiden pitkään perinteeseen. Maalaus tekee näkyväksi ne asiat, joita voi vain kuvitella. Freudia muunnellen voi sanoa, että maalaus toteuttaa kaikki toiveet, kuin uni. Kaikista toiveista ei kuulu tulla konkreettista totta. Riittää, että mieli saa käsitellä kuvitelmiaan taiteen avulla. Oikea paikka vaihtoehtoisille totuuksille on taide ja leikki.
Minulle taide ja leikki on jokseenkin sama asia. Taide toki on kontrolloidumpaa.”

Mikä on suosikkitekniikkasi? Syntyykö töittesi kaunis värimaailma tietoisesti?

”Akvarelli on ollut melko pitkään pääasiallisin tekniikkani, mutta uusimmissa töissäni olen tehnyt paluuta öljyvärillä maalaamiseen. Minusta tuntuu, että väri on maalaamisessa kaikkein eniten ajatteluenergiaa kuluttava elementti. Väriajattelua ei voi täysin käsitteellistää, vaikka olen värin teoriaan hyvin perehtynyt. Tiedän päässäni tapahtuvan jotain ajattelua muistuttavaa värin probleemeja pohtiessani, mutta silti teen väriratkaisuni puolittain intuitiivisesti. Ehkä väri tulee ensin ja sanallisen selitys sille jälkeenpäin.
Kauneutta kyllä tavoittelen. Joskus käy niinkin, ettei kauneutta löydy, ennenkuin antaa sattumalle luvan yrittää.”

Mistä varsin omaperäiset ideasi kumpuavat? Entä taiteesi tarkoitus?

”Maatalousmuseo voi olla yhtä inspiroiva kuin taidemuseo. Lainaan, varastan ja sekoitan keskenään tuttua ja vähemmän tuttua.
Aika pitkälti teen taidetta taiteen päälle, eli kierrätän vanhemmasta taiteesta lähtöisin olevia ideoita.
Olennainen luovuuden lähtökohta on kuitenkin sisäinen tuntematon, jonka kanssa on pysyteltävä hyvissä väleissä. Usein koen, että maalaukseni maalaa joku minulle tuntematon tyyppi, eikä arkiminälläni ole mitään tekemistä maalausteni sisällön kanssa. Oikeastaan minulla on näitä sisäisiä mielikuvituskavereita aika paljon. Ne sopivat keskenään mitä maalauksiini tulee. Järkeilevän arkiminän rooli on hoitaa toteutuspuoli. Ehkä haluan sanoa taiteellani, että ihmisen on ymmärrettävä sisäiset yllykkeensä, eikä kaikki omat kuvitelmat ole totta maailmassa. Mielestäni on tärkeää kuunnella omaa mielikuvitustaan ja samalla ymmärtää, että maailma ja oma mielikuvitus ovat kaksi eri asiaa. Alitajunta antaa välillä hyviä ja välillä tosi huonoja neuvoja. Sisäiselle äänelle on syytä antaa puheaikaa. Järkeä voi sitten käyttää sen pohtimiseen, mitä kannattaa uskoa.”

Saako aikuinenkin olla joskus lapsellinen?

”Aikuisen ihmisen ei kannata kohdella muita ihmisiä lapsellisesti, eikä kannata olla kovin naiivi. Mielikuvitusleikeistä en aio kuitenkaan luopua. Leikki antaa luvan nähdä asiat toisella tavalla.
Mielikuvitukseton vaihtoehdottomuus on vaarallista, ja on itse asiassa omiaan johtamaan lapsellisiin yksinkertaistuksiin.”
Syntyykö inspiraatiosi sattuman varaisesti vaiko tietoisesti? Innostaako maailmanpolitiikan arkipäivä tekemään jotain siihen liittyvää, kuten Trumpismia?

”Inspiraatio syntyy maalaamalla. Maalatessa saa noudattaa pidäkkeetöntä mielihyväperiaatet
ta. Liikkeelle pääsee, kun valitsee värilaatikosta päivän fi likseen sopivan värin. Epämiellyttävä maailmantilanne kieltämättä inspiroi suuttumuksen kautta, vaikka en ole poliittisen taiteen tekijä. Olen ihmisen iänikuisen sielunhässäkän maalari. Mutta jos maalaa sielunhässäkkää, tulee välillä maalanneeksi vahingossa Trumpejakin.
Kenenkään ei pitäisi kuunnella patologista valehtelijaa, mutta jostain syystä Trumpin estoton valehtelu ei kaikissa herätä torjuntaa.”

Olet yksi tulevan suven XXII Mäntän Kuvataideviikkojen taiteilijoista. Millainen näyttely liki 40 taiteilijan töistä koostuu? Mitä sinulta tullaan näkemään?

”Ennakkovaikutelma tuntuu kiinnostavalta. Mukana on paljon tuoreita taiteilijakasvoja ja suuri osa esille tulevista teoksista on nimenomaan Mänttään tehtyjä, jossa teemana on kesä. Itse teen isokokoisen teoksen, jossa yhdistelen tussi- ja öljymaalausta. Öljyväriosat olen saanut valmiiksi. Ne ovat jonkinlaisia outoja muotokuvia. Ehkä ne ovat niitä mielikuvituskavereitani. Maalaan naamojen taustaksi jonkinlaisen kesäteatterinäyttämön.”

Mitä lallukkalaisuus sinulle merkitsee?

”Lallukassa on asunut monia sellaisia taiteilijoita, joiden töitä nähtyäni päätin nuorena ryhtyä taiteilijaksi. Taidemuseoissa tulee kiinnitettyä huomiota siihen, että seinät tyhjenisivät huomattavasti jos lallukkalaiset poistettaisiin.
Talo on ollut ja on edelleen suomalaiselle taiteelle todella tärkeä!
Lallukassa työskenteleminen tuntuu vaatimukselta hyvin positiivisella tavalla. On maalattava talon arvon mukaisesti. En välittäisi olla kehnoin tämä ateljeen haltijoista.
Eri alojen taiteilijat luovat taloon ainutlaatuisen ilmapiirin. Tunnelma on oikein hyvä.”

Mitä teet mieluiten silloin, kun et maalaa?

”Käytän kitaraa stressileluna katsellessani keskeneräistä maalausta. Soitan bassoa harrastusbändissä, jossa on mukana Jari Jula Lallukasta ja pari muuta kaveria.
Keikkoja ei ole ollut. Treenaillaan samoja vanhoja rokkibiisejä, joita kaikki muutkin keski-ikäisten herrasmiesten bändit soittavat.”

Millainen on sinun Töölösi?

”Silloin kun maalaaminen ei maistu, ei pidä väkisin yrittää, vaan kannattaa mennä vaikka ulos kävelemään. Töölö on inspiroiva kaupunginosa. Lähistöllä on museoita, kirpputoreja, kiinnostavia taloja, ravintoloita, merenranta ja vaikka mitä. Koska isoisäni asui Väinämöisenkadulla, Töölö on minulle lapsuudesta tuttu kaupunginosa. Se jäätelökioskinkin on edelleen olemassa, jossa tötterö maksoi 40 penniä vuonna 1971. Myyjä ei ole enää sama, eikä hinnat, eikä rahayksikkö.”