”He may look like an idiot and talk like an idiot, but don’t let that fool you.  He really is an idiot.”

”He may look like an idiot and talk like an idiot, but don’t let that fool you. He really is an idiot.”

Donald Trumpin edesottamuksia seuratessa otsikon repliikki (Marx-veljesten elokuvasta Neljä naurettavaa naapuria) tulee etsimättä mieleen. Elokuvassa Groucho Marx on veijari, joka tulee valituksi Freedonian valtion johtoon, vaikkei ymmärrä hallinnosta yhtään mitään. Sodankin lyhytpinnainen veijari saa aikaan.

Melkoinen veijari on myös Donald Trump. Veijareilla on veijareiden jutut. Veijaria kuunnellessa vastuu siirtyy kuulijalle. Nähtävästi Donald Trumpin äänestäjät eivät ole täysin käsittäneet vastuutaan. Trump on groteski hahmo, jonka surrealistinen maailmannäkemys on puhtaasti mielensisäinen asia, ja sellaisena sen pitäisi myös pysyä.

Valehteleva veijari menestyy, koska tavallinen ihminen ei käsitä mitä valehtelijan mielessä tapahtuu. Tosi absurdi läpäisee puolustuksen, koska se iskee sääntöjen vastaisesti eikä sovi mihinkään skaalaan. Veijari voi väittää mustaa valkoiseksi ja suuttua, kun väitettä vastustetaan. Niin, kenellä nyt lopulta on valta päättää mikä on mustaa ja mikä valkoista. Oikeastaan mikä tahansa voi olla mitä tahansa. Ehkä olen käsittänyt väärin, kaikki mitä olen luullut valkoiseksi, onkin aina ollut mustaa.

Olisi aika epämiellyttävä painajainen, jos unessa näkisi itsensä puhumassa vaihtoehtoisia totuuksia eli palturia julkisella paikalla. En haluaisi nähdä unta, jossa olisin juuri virkaan astunut Amerikan presidentti, ja sitten televisiokameroiden piirittämänä, koko maailman silmien edessä väittäisin jotain älytöntä, jonka jokainen kuulija huomaa höpöpuheeksi. Tosi veijarin mielessä totuudella ei ole mitään väliä. Valehteleva veijari ei usko totuuteen, koska valehtelussa on veijarin identiteetti. Tosimaailmaa ei veijarille ole edes olemassa, on vain itse keksittyjä tosiasioita.

Patologinen valehtelija hämmentää, koska valehtelija on on nobody, ei-kukaan. Trumpin tukan alla ei ole ketään kotona. Minuus edellyttää valehtelun lopettamista ja yleisten tosiasioiden tunnustamista, omien rajojen realistista ymmärtämistä. Ilman rajoja ihminen voi huonosti. Ihminen ei ole kaikkivoipainen, mutta on kuitenkin täysivaltainen ja -vastuinen omien rajojensa sisällä. Jokainen päättää itse, keitä päästää rajojensa sisäpuolelle. Minuuden rajoilla on hintansa ja se hinta on maksettava itse.  Trump on varakas mies, jolla on iso, Amerikan kokoinen ego. Trump haluaa päättää keitä päästää egonsa rajojen sisään. Trump päätti ensimmäisenä virkatyönään rakentaa kolmetuhatta kilometriä pitkän muurin Meksikon rajalle. Projekti maksaa kymmenen miljardia ja Trumpin mielestä maksajan kuuluisi olla Meksiko.

Trumpille kaikki asiat ovat ulkoisia ja vaihdettavia, koska mitään sisäistä ei ole. Trump ei osaa mitään, paitsi myydä Trumpia, joka voi olla mitä tahansa. Kaikki virtaa, kategorioita ei ole. Kaikkeen voi kiinnittää uuden nimilapun, ei ole oikeita totuuksia, mikä tahansa on vaihtoehto mille tahansa. On samantekevää miten asiat ovat, kaiken voi selittää toisin ja nimetä uudelleen. Trump voi olla miljardööri ja presidentti, ja miehittää hallintonsa miljardöörikavereillaan, ja olla silti sitä mieltä, että eliitti on jossain muualla. Vaarallinen eliitti on se älymystö, joka esittää niitä kriittisiä kysymyksiä joihin Trump ei kykene vastaamaan. Maailman ainoa suurvalta on vajonnut banaanivaltioksi.

Ei Trump päättänyt haluta presidentiksi Amerikan takia, eikä edes itsensä takia. Donald Trumpia ei ole, on vain kaikkivoipa mielikuvituskaveri, Action Man -lelu, jonka nimi on Trump. Action Man Trump voittaa kaikki pahikset – mitä niitä nyt onkaan, Jokeri ja Arvuuttaja ja sen sellaiset. Oikeasti olemassaolevat pahikset ovat niin pahoja, että Action Man mieluummin kiistää ne kokonaan. Ilmastonmuutos on ihan liian pelottava asia edes ajateltavaksi.

Trumpin Amerikka on pelokas saituri joka istuu linnassaan rahakirstun päällä. Näköjään on mahdollista olla miljardööri ja supervallan johtaja, ja silti uskoa, että on jäänyt jostain paitsi. On mahdollista uskoa ja uskotella, että Amerikkaa on sorsittu ja että pahikset vievät rahat ja työpaikat, ja että puolustukseen pitää satsata vielä enemmän, vaikka Yhdysvallat on taloudellinen ja sotilaallinen supervalta. Trump voi uskoa ja menestyksellisesti uskotella, että Venäjää on Putinin aikana johdettu paremmin kuin Yhdysvaltoja Obaman aikana, vaikka Venäjä onkin läpeensä korruptoitunut ja taloudellisesti rapakunnossa. Ilmeisesti Trumpin mielestä johtajuus tarkoittaa manipuloinnin taitoa. Tässä asiassa pojat ovatkin kuin veljet keskenään.

Mistä näitä oikein tulee? Onko Maahan iskenut jokin avaruuden virus, joka tekee ihmisistä zombeja joita voi vedättää miten tahansa alkeellisilla tavoilla?

On ollut aikoja, jolloin olen ollut epävarma taiteen tarkoituksesta. Nykyisin taiteen tarvetta ei tarvitse epäillä. Taiteessa on oikea paikka vaihtoehtoisille totuuksille. Minulla on lupa kuvitella mitä tahansa ja maalata mitä tahansa, ja se voi olla mielen sisäistä totta, mutta eivät ne pahikset kadulla tule vastaan, vaan ovat vain mielen luomia. Ihminen tarvitsee kuvitelmiaan ja välineitä sen erottamiseen, mikä on totta ja mikä ei.

Työskentelyä

Työskentelyä

Kollegan tytär pohdiskeli kerran mitä tarkoittaa sana työskentely, jota isä väitti tekevänsä päivisin. Tyttö arveli sanan merkitsevän työn teeskentelyä. Siltähän sana kuulostaa.

Olen viime viikkoina harrastanut työn teeskentelyä. Minun pitäisi käydä parin ison maalausprojektin kimppuun. Hauskoja ja mielenkiintoisia projekteja, mutta koska ne maistuvat vaativilta ja työläiltä, olen arastellut, vetkutellut ja luonnostellut vältellen totiseen toimeen tarttumista. Olen maalaillut muuta kuin mitä pitäisi.  Sanottakoon sitä mielen virittämiseksi vaativaa työtä varten.

Olen huvikseni tehnyt pienehköjä öljymaalauksia, joilla ei ole mitään tekemistä vakavien työsuunnitelmien kanssa. Olen siis keskittynyt huvitteluun. Onneksi vakava taiteellinen työskentely ja huvittelutarkoituksessa tehty taiteellinen työskentely näyttää ulospäin samalta, ja käytännössä tuotoskin on laajasti ottaen sitä samaa, eli maalauksia jotka ovat tunnistettavissa minun tekemikseni.  Taidetta syntyy tälläkin tavalla, vaikka se onkin tässä tilanteessa vääränlaista. Ehkä nämä työt joskus imeytyvät osaksi jotain tulevaisuuden vakavaa projektiani.

Kun minulta (melko usein) kysellään, mitä ismiä edustan, vakiovastaukseni on, että olen höpsisti. Höpsismi on Aku Ankasta tuttu ismi, jonka oppien mukaan kaupungilla kävellessä suunta valitaan kadunkulmassa kolikkoa heittämällä. Olen sitä mieltä, että höpsismi on yleensäkin hyvää harrastetta, ja se sopii erityisen hyvin taiteelliseksi periaatteeksi.

Hienon Isäni Toni Erdmann-elokuvan nimihenkilö on oikeastaan aika pitkälle edistynyt höpsisti, johon verrattuna olen silkka aloittelija. Tonilla ei ole tietoisia elämäntavoitteita, mutta miehen dorkat tempaukset puristavat ympäristöstä esiin monenmoista muutoin kätköön jäävää. Hahmo on elävän oloinen muunnelma klassisesta veijarihahmosta, joka tekee mitä muut eivät uskalla. Erdmann on erityisen rohkea hahmo, joka osaa olla ottamatta itseään turhan vakavasti. Maalatessa on hyvä pitää Erdmann mielessään. Taide on leikkiä.

Muistutan alituiseen itseäni siitä, ettei pidä tilata itseltään taidetta. Sitä pitää vain tehdä. Taide syntyy parhaiten jotenkin epähuomiossa. Tarvitaan vain jokin alkupiste, josta lähteä liikkeelle. Maalaaminen kyllä vie, jos ei perille, niin ainakin jonnekin. Tilaustyökin olisi osattava tehdä kuin virran viemänä.

Usein minulta kysytään mistä keksin ideani. Ideoiden keksimiseen ei tarvita mitään erityistä. Kaikki on yleensä kopiota ja lainaa jostakin – omista töistä, kaverin töistä, kirjan sivuilta – väärin muistettuna, väärin käsitettynä ja tunnistamattomaksi muuttuneena. Maalaaminen on väärin muistetun jäljittelyä. Omaperäisyys on riittävää huonomuistisuutta. Tai sitten se on sitä, että muistiin on tallentunut sekasortoiseen järjestykseen suuri määrä asioita.

Ranta-aaltoja 1993Otin tämän huvittelu-maalausrupeaman ensimmäiseksi lähtökohdaksi yhden vanhan maalaukseni, jonka kääntöpuolelta löytyi niinkin vanha vuosilukumerkintä kuin 1993. Muistan teoksen alkusytykkeeksi postikorttikuvan Ambrogio Lorenzettin Castello in riva a un lago -maalauksesta 1300-luvun alkupuolelta. Postikorttia olen pitänyt näkösällä 20 vuotta, ja edelleen se on työpöydälläni. Lorenzetti on siis tärkeä. Tuo Lorenzettin maalaus on tunnettu siitä, että sitä pidetään Euroopan taidehistorian ensimmäisenä puhtaana maisemamaalauksena. Se on näkymä merenlahdelle korkealta mäen päältä nähtynä. Kyse ei kuitenkaan ole siitä, että Lorenzetti olisi auringonpaisteen innostamana kantanut telineensä ulos ja maalannut sitten kevätpäivän valoa. Teos lienee jonkin alttaritaulun alla olleen predellamaalauksen osa ja siten liittynyt laajemman kokonaisuuden kerrontaan.

Lorenzettin innoittama sinisävyinen 1990-luvun maalaukseni ei ole koskaan ollut missään esillä, kenties siksi, ettei se ollut tuolloiselle tuotannolleni tyypillinen ja oli siksi kiusallinen ruma ankanpoikanen. En ollut sitä maalatessani mestarilleni kovin uskollinen. Sommitelma on vapaa, peilikuvaksi kääntynyt muunnelma aiheesta. Ehkä olin sohinut maalauksen valmiiksi esikuvaa liiemmin vilkuilematta.

1Nyt tekemäni versio puolestaan on vapaa, värikkäämpi muunnelma vanhasta maalauksestani.

Jatkoin maalaussarjan tekemistä ajatellen maalaukset rannalla kuljeskeluna. Siitä tuli taidehistorian kanssa seurustelua, niin kuin maalaaminen usein on. Kävin Caspar David Friedrichin rannalla, Edvard Munchin rannalla, Otto Mäkilän rannalla, Hugo Simbergin rannalla.

 

 

 

2Sarjan toisen maalauksen keskelle lisäsin Friedrich-tunnelmissa fiilistellen jonkinlaisen tötterön, jonka ajattelin temppeliksi. Sitä seuraavassa maalauksessa rantakallioihin tuli ihmiskasvojen piirteitä. Tätä ideaa käytän usein, eikä se ole lainkaan omaperäinen.

 

 

 

 

Kuljeskelin kuvitteellisilla rannoillani muutaman maalauksen verran. Lopulta päädyin luolaan. Maalasin kaksi luolaa ja niiden väliin aidan ympäröimän lammikon, jossa on sameaa vettä. Lammikossa on pyöreä koroke, jonka ajatus on peräisin sirkus-aiheisista maalauksistani. Korokkeella kasvaa kukka.

lammikko

 

 

 

 

 

 

Sen jälkeen tein mukaelman mustavalkoisen painokuvan pohjalta Franz Catelin (minulle muuten tuntematon maalari) 1830-luvulla valmistuneesta Luola Amalfissa-maalauksesta, jossa on näkymä luolan suulta maisemaan. Luolat ovat pelottavia, eikä niiden pimeyteen ole mukava kurkistella. Pengoin taas vanhoja töitäni ja löysin rohkaisevaksi ratkaisuksi yhden nimeämättömän ja päiväämättömän 19990-luvun maalaukseni. Sekään työ ei ole koskaan ollut esillä, koska se oli valmistumisaikanaan jotenkin nolo, jostain syystä. Maalauksessa on luola, jota valaisee lamppu. Kun tutkii hämäriä nurkkia, on hyvä olla lamppu mukana. Tein vanhasta maalauksestani melko uskollisen toisinnon, mutta alkuperäinen maalaus taitaa olla uutta versiota parempi. Jätetään kypsymään.

Ai niin, oli myös se yksi heppamaalaus. Näin televisiossa elokuvan, jossa oli heppataulu seinällä. Koin inspiraation poltteen joka käski minut heti maalaamaan samanlaisen. Ei siitä samanlaista tullut. Pistin hevosen seisomaan näyttämölle.

Nyt kun olen mielenharjoituksena tehnyt höpsistisen maalauslenkkini, taitaa olla aika käydä niiden uusien projektien kimppuun.

Mältinrannan studio

Mältinrannan studio

Avasin näyttelyn Mältinrannan studiossa Tampereella. Pieni, mutta korkea tila on mainio näille töille. Työt eivät ole uusia, mutta töiden yhdistelmä on. Tiheä ripustus tekee tilaan vähän installaation fiiliksen. Olen ratkaisuun tyytyväinen. Esillä on Kristoforos ja Jättiläiset viime kesäisestä TM-gallerian näyttelystä, ja Ornitologi uutena muunnelmana. Neljäntenä työnä on Suuri näyttämö, joka oli tammikuussa 2015 esillä Jätkäsaaren Huuto-galleriassa.

Gallerian isolla puolella on Suomen puupiirtäjien seuran vuosinäyttely. Tervemenoa näyttelyyn! Helsingissä jatkuu edelleen galleria Ortonin näyttelyni. Ortonissa on pienempiä, enimmäkseen tänä vuonna valmistuneita töitä.

Tämänvuotiset näyttelyt on sitten pidetty ja pääsen tarttumaan uusiin töihin.

Galleria Orton

Galleria Orton

Nyt olen ylpeä Ortonin taiteilija, avajaiset pidettiin eilen.

Näyttely on esillä 25.11. saakka. Sinne siis!

Osoite on Tenholantie 10, 00280 Helsinki. Galleria on avoinna ma-to klo 7.30 – 17.00 ja pe 7.30 – 15.00, viikonloppuisin suljettu.

Entropia eli haje

Entropia eli haje

Pitkän odottelun jälkeen pääsimme muuttamaan Lallukan taiteilijakotiin. Emme aio muuttaa täältä enää minnekään, ellemme sitten aikanaan palvelutaloon, mutta tuskin haluamme sellaiseenkaan hanakasti. Taiteilija ei luovu maalaamisesta, jos vain pensseli jotenkuten pysyy kädessä. Asuntokin on mainio.

Lallukassa kuuluu olevan tapana, että ateljeet tunnetaan edellisen asukkaan nimellä. Asumme siis Lars-Gunnar Nordströmin ateljeessa. Näin meitä valisti vastapäätä asuva Kuutti Lavonen, joka siis ei asu Lavosen, vaan Göran Augustsonin ateljeessa. Nordströmiltä jälkeen jääneistä tavaroista päätin säilyttää vain ihka aidon turistitomahavkin, johon on merkitty valmistusvuosiluku 1967. Kenties se on taikakalu, jota ilman tässä ateljeessa ei voi maalata. Ehkä se on hyvä kikkakeppi, eli kädentuki silloin kun pitää maalata tarkkoja yksityiskohtia. Kävelykepiksi se ainakin käy, ja lienee ollutkin siinä käytössä.  Ehkä alan kuljeskella pitkin Töölön katuja tomahavkki kädessä. Pitkävartisena Nubbenin keppi on mainio väline silloin, kun joutuu haromaan jotain kaapin alle pyörähtänyttä tavaraa.

Kiitos Juho ja Maria Lallukalle, että tällaisen talon taiteilijoille rakensivat. Kiitos myös Lallukan säätiölle siitä, että pian valmistuva remontti on toteutettu erittäin kauniisti vanhaa kunnioittaen.

Hienointa olisi aloittaa työskentely uudessa ateljeessa täysin tyhjästä. Ei olisi muuta tavaraa kuin maalausteline ja työpöytä. Mutta ei se ihan niin käy. Turhasta tavarasta luulin luopuneeni jo parin edellisen muuton aikana, mutta maalarin ammatin ominaisuus on, että uutta hyllyntäytettä tulee aina luoneeksi nopeammin kuin vanhaa lähtee ulos.

Aloin innolla järjestellä uuden ateljeeni hyllyköitä, kaappeja ja piirustuslaatikoita mielestäni hyvien periaatteiden mukaan. Lajittelin piirustuksia, tussimaalauksia, akvarelleja, monotypioita, akryylimaalauksia, valokuvia ja öljymaalauksia iän, koon, valmiusasteen ja kehystyksen mukaan omille paikoilleen. Öljyvärituubit sulloin yhteen kaappiin, akryylit toiseen, tussikamat kolmanteen, pigmentit neljänteen. Vesivärikamat täyttivät useammankin laatikon piirustuspöydän alla. Pensseleitä on ämpäreissä, laatikoissa, telineissä ja purnukoissa, pöydillä ja kaapeissa. Voi olla, että en tarvitse ihan kaikkia, mutta kumma kyllä, lähes kaikissa näkyy jonkinlaista käytön aiheuttamaa kulumaa. Ja aina käteen löytyy juuri se nimenomainen väline, jota sattuu tarvitsemaan. Erilaiset kuriositeetit ovat tietysti ehdottoman välttämättömiä; harvinaiset pimentit, hienot öljyt, grafiitin murikat, hienot paperit, erikoiset siveltimet. Missäs muuten onkaan se yksi iso kiinalainen sudenkarvasivellin, jonka ostin Hangzhousta kaksitoista vuotta sitten? 

Muuttolaatikoiden läjästä löytyi yhä uusia selvitystä vaativia pahvilaatikoita, joissa oli töitä eri vuosikymmeniltä. Oli kuplamuoviin käärittyjä paketteja, joissa oli jostain ammoin pidetystä näyttelystä palautuneita töitä. Oli kenkälaatikko, johon oli taltioitu kiinnostavimmat 1980-luvun luonnokset. Työnsin lopulta vanhat duunit sinne, minne sattuivat mahtumaan, että pääsin aloittamaan uusien tekemisen, ja päätin lykätä lopullisen järjestyksen laatimisen tulevaisuuteen.

Mutta uusi alkaa vanhasta. Löysin kirjekuoreen sullottua sälää – yhden vanhan duunin unohdettua luonnoskamaa – joka on lähes suoraan käyttökelpoista nyt meneillään olevassa projektissani. Olennaista tietysti on satunnainen kohtaaminen, se, että kirjekuori yllättäen tyrkyttäytyy käteeni kaikenlaisen kaman seasta, ikäänkuin ilmaisten olevansa erityisen merkityksellinen juuri tässä ja nyt. Ja niinhän se onkin. Ilman riittävää entropiaa eli hajetta ei tapahdu luovia kohtaamisia.

Työskentelyn aloitin järjestämällä työpöytäni riittävään epäjärjestykseen. 

Lars-Gunnar Nordströmin ankaran järjestelmällisten maalausten perusteella olisi voinut olettaa, että taiteilija maalasi avarassa ateljeessa, jossa ei ollut mitään ylimääräistä. Kaikkea muuta. Nordströmin ateljee oli täpötäynnä tavaraa. Ehkä Nordströmin taiteen salaisuutena ei ollut tomahavkin taikavaikutus vaan riittävä haje ateljeessa.

 

 

 

KIITOKSET

KIITOKSET

Avajaiset Tampereen Saskioilla sujuivat mukavasti. Vieraita oli varsin runsaasti ja tunnelma oli illan loppuun saakka hyvä ja puhelias.

Suuret kiitokset näyttelymme järjestelyistä vastaavalle Tampereen Saskioiden työryhmälle. Saskioiden toiminta on erinomaisesti organisoitua ja kaikki asiat ovat sujuneet mainiosti. Saskia-galleria on tiloiltaan ja fiilikseltään mainio näyttelynpitopaikka.

Edellisestä kimppanäyttelystä Pekka Hepoluhdan kanssa onkin päässyt vierähtämään yksitoista vuotta. Tuolloin pidimme näyttelyn Turun Ars Nova -museossa. Meille nämä yhteiset näyttelyt ovat tärkeitä. Oman muutoksen havaitsee selkeimmin rinnastuksen kautta. Ensimmäisessä yhteisessä näyttelyssämme 1983 Galleria Katariinassa maalauksiamme oli vaikea erottaa toisistaan. Kun kerroimme asian avajaisyleisölle, se herätti hilpeyttä. Nykyisin erehtymisen vaaraa ei ole.

Se, että maalataan eri tavalla ei tee yhteistyöstä vaikeata. Me tunnemme toistemme ajattelun tavan niin hyvin, että ripustus sujuu hyvin vaivattomasti.

Avajaisissa syntyy aina keskustelua siitä, että miten ja mistä vaikutteista ne maalaukset syntyvät. On helppo sanoa mistä sain vaikutteeni 30 vuotta sitten, mutta nykyinen inspiraation lähteitteni lista olisi pitkä ja osittain omituinenkin. Toisaalta on niin, että taide ei synny puhtaasti vaikutteiden summana. Samoista lähtökohdista voi päätyä aivan erilaisiin lopputuloksiin.

Nuori taiteilija tarttuu lähimpänä tarjolla oleviin vaikutteisiin. Niinpä me kuuliaisina poikina maalasimme 1980-luvun alussa sitä, mitä Vapaassa Taidekoulussa siihen aikaan opetettiin. Minulla oman tien etsimistä kesti toistakymmentä vuotta ja niin sitä taisi kestää Pekallakin. Oli vaarattomampaa maalata sitä mitä muutkin kuin ottaa eksymisen riski. 1980-luvulla taidemaailma oli vielä jakaantunut ismeihin, joiden välisiin railoihin putoaminen oli vaarallista.

Kun oma ilmaisutapani lopulta löytyi, se oli pelottava kokemus. Alitajunta ilmeisesti kyllästyi saamattomuuteeni ja päätti ottaa ohjat käsiinsä minulta lupaa kysymättä. Säikähdin oudoksi käyneitä piirustuksiani, niin kuin ihminen usein pelkää tuntematonta ja kontrolloimatonta. Olin sattunut löytämään portin mielen siihen osaan, joka aiemmin oli ollut suljettuna.

Nyt se, että voin vapaasti kuljeskella oman mielikuvitukseni maailmoissa, on minulle ilon ja nautinnon lähde. On kuin eläisi kahta elämää yhtä aikaa. Mielikuvituksella on samanlainen tehtävä kuin unilla. Mielikuvitus on kuin vierellä kulkeva narri, joka ei piittaa sovinnaisuuksista, vaan kertoo minulle miten asiat oikeasti ovat.

Mielikuvituksen portti sijaitsee lapsuudessa. En usko, että voisin astua nyt viisikymppisenä suoraan mielikuvituksen maailmaan, koukkaamatta lapsuuden kautta. Se portti on siinä esipuberteetin kohdassa, jolloin lapsuuden vapaasta mielikuvituksen virtailusta oli luovuttava ja siirryttävä asiallisiin hommiin. Jos portti sulkeutuu siinä kohdassa, se ei enää aukea. Väitän, että kaikki ”lapselliset” taiteilijat, taiteenlajista riippumatta työstävät tätä asiaa. Oli kyseessä Tove Jansson, Hugo Simberg, Anssi Kasitonni, Katja Tukiainen, Federico Fellini tai Pedro Almodovar, koskaan ei liikuta niissä fiiliksissä joita koettiin viisivuotiaana, vaan niissä, jolloin aletaan katsella pelokkaina tai uteliaina aikuisten maailman suuntaan.

Kun taiteilija löytää oman tyylinsä, teokset ovat yhtä minuuden kanssa. Lainailen aineksia kaikesta vastaantulevasta ja ne katoavat keitokseeni sieltä erottumatta. Käynti maatalousmuseossa tai taulu kirpputorin seinällä voi vaikuttaa tekemisiini. On samantekevää mikä vaikuttaa, kunhan ei tule sulkeneeksi vaikutteiden virtaa. Mielikuvituksen maalarinkaan ei pidä lakata tekemästä havaintoja.

Maalauksissani näkyviä ainesosia on helppo löytää lukemattomien muidenkin taiteilijoiden töistä. Yhdistävä elementti lienee kollektiivinen alitajunta. Jotkut symbolit ovat yleisiä ajasta ja paikasta riippumatta. Olen tämän asian suhteen luottavainen. Mitään niin yksityistä ei ole, etteikö se samalla olisi yleistä ja jaettavaa. Maailma on globaali, taisi sanoa Matti Nykänenkin.

Saskia

Saskia

Tervetuloa Markku Arantilan ja Pekka Hepoluhdan näyttelyn avajaisiin Tampereelle Galleria Saskiaan 2.9.2016 klo 18 – 20.

Näyttely avoinna 3.9. – 21.9.

Avoinna joka päivä klo 12 – 18.

Pirkankatu 6, 33210 Tampere
www.tampereensaskiat.com

Inspiraatio

Inspiraatio

Mahtoiko Suomen olympiajoukkuetta vaivata inspiraation puute, kun menestys Riossa jäi vaisuksi?

Josef Albersin (alunperin saksalainen, Yhdysvalloissa merkittävimmän tuotantonsa tehnyt taidemaalari, 1888 – 1976) mielestä taiteen tekemiseen tarvitaan 10 prosenttia inspiraatiota eli henkeytystä ja 90 prosenttia perspiraatiota eli hikoilua. Ehkä Albersin ajatus sopii myös urheiluun. Suomalainen urheilumenestys ei varmaankaan tyssännyt hikoilun, vaan henkeytyksen puutteeseen.

Maalatessani hikoilen vain kesäaikaan, koska vesivärimaalaus on kevyttä puuhaa. Mutta Albers ei kai tarkoita hikoilulla tätä. Jos taiteiluksi lasketaan, niin kuin kuuluu, kaikki taiteilijan ammattiin kuuluvat käytännön puuhat, hikoilua voi olla paljonkin taiteilijan päivittäisissä töissä. Inspiraation hetket ovat siihen verraten harvinaista herkkua. Mutta ei kai Albers sitäkään lausahduksellaan tarkoita, vaan puhuu pelkästään maalaamisesta.

Maalatessa jokainen siveltimenveto sisältää yhtä hyvin inspiraatiota kuin perspiraatiota. Hikoilu on turhaa jos luova mieli nukkuu silloin kun sivellin kulkee maalauksessa. Teos on aina luovan mielen tuote ja sellaisena riippuvainen inspiraation läsnäolosta. Siveltimen kosketus avaa tien maalaukseen. Samalla kun levität maalia, maali merkitsee myös jotain muuta. Maali on kouriintuntuvaa totta ja fiktiota yhtäaikaa. Inspiraation ja perspiraation erottelu on mahdotonta.

On mahdotonta maalata kullankiilto silmissä. Ei kannata yrittää tehdä maailman parasta maalausta. Taiteilijan ei kannata tavoitella täydellisyyttä. Beach Boysin Brian Wilson halusi tehdä maailman parhaan levyn 1960-luvulla, sillä seurauksella, että sairastui skitsofreniaan. Levy julkaistiin vasta lähes 40 vuotta myöhemmin nimellä Smile, eikä se enää ketään kiinnostanut. Rennommalla otteella onnistuu paremmin. Rolling Stonesin klassikko Exile on Main Street tehtiin liikoja yrittämättä, huumepöllyssä jammaillen. Mick Jagger ei oikein vieläkään tajua, mikä siinä levyssä muka on niin hyvää. En väitä vastaan, jos joku on sitä mieltä että se on maailman paras rock-levy.

Ehkä jonkun kannattaisi sanoa Petra Ollille, että relaa vähän. Inspiraatio ei siedä pakottamista. Ilman inspiraation kymmentä prosenttia urheilijan suoritus jää juuri sen verran vajaaksi, ettei mitalia tule. Usain Bolt näyttää luottavan fifty-sixty periaatteeseen, puolet hikoilua ja kuusikymmentä prosenttia rentoa inspiraatiota.

En ole harrastanut kilpaurheilua, enkä siksi tiedä urheilijan ajatuksista mitään, mutta luulisin kuitenkin, että Usain Bolt nauttii juoksemisesta. Kiva duuni, josta saa sitten vielä mitaleitakin kaulaan. Ei kai Bolt kiirehdi radalla pelkästään siksi, että pääsisi sieltä mahdollisimman pian pois tekemään jotain muuta. Ehkä kymmenen sekuntia juoksuradalla venyy Boltin mielessä nautinnolliseksi ikuisuudeksi. Ei Bolt itke harjoittelun tuskaa, vaikka Boltin harjoittelu on tasan yhtä rankkaa kuin muidenkin. Ehkä Bolt voittaa kisoja, koska harjoittelee vielä enemmän kuin muut. Miesten sadan metrin kisassa oli kyse siitä, voittaako kivikasvoinen suorittaja Gatlin ja pelle Bolt. Jokainen tiesi jo etukäteen, että pelle voittaa. Mitalit voisi jakaa kilpailemattakin, pärstäkertoimen perusteella. Voittajan näkee naamasta jo etukäteen.

Urheilu, niin kuin taidekin, on leikkiä. Ehkä siinä ajatuksessa on jotain noloa ja sitten pitää teeskennellä, että otsasi tuskan hiessä sinun pitää leikkisi suorittaa, eikä kivaa ole. Ja turpiin tulee. Ja harmittaa. Vieressä toinen elehtii ja pelehtii ja voittaa kaikki mitalit. Ja vakavikkoa harmittaa vielä enemmän. Kovaa oli ja rankkaa, eikä se kannattanut ja pellet vaan sen kun keekoilee. Aina sama juttu! Kun Keith Richards rämpyttelee jotain älytöntä se on muka makeeta, ja kun Mozart kikattelee ja pimputtelee, sekin on tosi hienoa. Salieri tekee kaiken tuskalla ja sydänverellä, eikä ketään kiinnosta.

Asian toinen puoli on tietysti se, että pelle tekee vähintään saman verran töitä kuin suorittajakin.

Maalaamisessa on hienoa ajan tunteen katoaminen. Maalaaminen on matkallaoloa. Ja koska maalaaminen on matkallaoloa, olen vuosien varrella tullut maalanneeksi aika monta laivaa, autoa ja lentohärveliä. Teoksissani on etsitty, kuljettu ja tutkimusmatkailtu. En oikeastaan tiedä miltä maalauksen valmistuminen tuntuu. Viimeinen siveltimenveto ei koskaan jää mieleen. Tärkeintä on tutkimusmatka, ei perillepääsy. Maalaus ei ole urakka jonka valmistumista haluaisi juhlia. Mieluisampaa olisi olla maalauksessa ikuisesti, maalauksen soisi olevan matka joka ei koskaan pääty. Maalaamisella ei ole tavoitetta. Maalaus vain ilmestyy maailmaan.

Inspiraatio tarkoittaa myös valaistumisen hetkiä. Jokaiseen tekemääni näyttelyyn liittyy jokin sellainen. Jossain työskentelyn vaiheessa mieli päättää kuljettaa minut oraakkelin luo. Jokin kuiskaaja näyttäytyy minulle sitten, kun mieli on sille valmis. Jostain syystä inspiraatiota etsivä mieli näyttää hyväksyvän ainoastaan asiat, jotka näyttävät sattumanvaraisilta, vaikka eivät sitä olisikaan.

TM-galleriassa viime kesäkuussa pitämässäni Jättiläiset-näyttelyssä oltiin tavallista vähemmän matkalla. Tällä kertaa viipyiltiin täydellisyyden taloissa. Näyttelyn yhtenä ajatuksellisena lähtökohtana kuitenkin oli matkalaisten suojeluspyhimys Kristoforos. Jostain syystä välttelin aiheeseen tarttumista, ilmeisesti koska viihdyin niin hyvin täydellisyyden taloissani. Tarkoitus oli maalata jättiläisiä, mutta en ollenkaan halunnut. Jättiläiset ovat pelottavia. Muutamaa viikkoa ennen näyttelyn alkua tulin käyneeksi Lohjan kirkossa katsomassa sen keskiaikaisia kalkkimaalauksia. Kirkon seinällä sattui olemaan suuri Kristoforos-maalaus, joka ilmiselvästi komensi: ”maalaa minut”. Tai ei, ei Kristoforos komentanut vaan rohkaisi. Se, minkälaisena Kristoforokseni halusin maalata selvisi minulle saman tien ja samalla löysin ratkaisun näyttelyn olemukseen. Jättiläinen olikin ystävällinen.

Keskiaikaiset kirkot ovat eräänlaisia täydellisyyden taloja, muodoltaankin aivan samanlaisia kuin talot minun maalauksissani. Käyn keskiaikaisissa kirkoissa, koska silloin tuntuu kuin menisin sisään omaan maalaukseeni.

Ehkä inspiraation kokemus syntyy silloin, kun maailma vastaa symbolikielellä mielen tuntemattomimman osan esittämiin kysymyksiin.

Itse asiassa minulla on jatkuvasti tunne, että maalaukseni maalaa joku muu kuin minä. Tai ainakin että ohjeet maalaamiselle antaa joku muu, ja että fyysinen olemukseni on pelkkä maalauksen toteuttaja. Ehkä tosiaankin on niin, että fyysistä henkilöä tarvitaan vain hikoiluun. Inspiraatiopuolen hoitaa joku mielen syvyyksissä pahnoilla makaileva ja siellä voisulaa syövä, piileskelevä, kiukutteleva ja oikutteleva vetelys. Jos sen sisäisen olion kanssa ei ole hyvissä väleissä, se heittelee kapuloita rattaisiin ja tekee elämän hankalaksi.

Ilmeisesti Usain Bolt tulee hyvin toimeen sisäisen olionsa kanssa. Boltin inspiraatio on taiteilijallekin hyvä esikuva.

Täydellisyyden värit

Täydellisyyden värit

Ruovedellä Pekkalan kartanossa on tänä viikonloppuna meneillään Ruoveden maisema -seminaari, joka tänä vuonna keskittyy väriin. Seminaari järjestetään yhteistyössä Tampereen taidemuseon ja Tampereen kesäyliopiston kanssa. Seminaarin ja siihen liittyvän taiteilijasymposiumin yhteydessä julkaistaan kirja, jossa symposiumiin osallistuvat taiteilijat kertovat värikäsityksestään. Ruovesi Landscape: Artist Essays 2016 -kirja julkaistaan englanninkielellä. Tässä on kirjassa julkaistava tekstini suomeksi.

”TÄYDELLISYYDEN VÄRIT

Tarinan mukaan Mauno Markkula, loistava ekspressionistinen värimaalari, maalasi joskus taiteilijaystävänsä kanssa Helsingin Eteläsatamassa. Ystävän maalauksessa näkyi satamanostureita, mutta Markkulan maalaus kuulemma muistutti palmurantaa.

Naiivi tarina tuntuu sisältävän olettaman, että luonnonlapsen ja rationalistin erottaa siitä, että ensinmainittu ei halua maalauksiinsa satamanostureita. Markkula seuraili maisemahavaintoa, mutta maalasi enemmän omaa ihannemaailmaansa kuin näkyvää maisemaa. Ymmärrän hyvin Markkulan asenteen.

Jos joskus maalaisin vaikkapa Grönlannissa, en usko että luopuisin siellä pinjapuistani. Maalausteni yleissävykään tuskin muuttuisi. Maalarit usein pitävät kiinni väriasteikostaan, oli aihe mikä tahansa. Voi olla, että maalaisin Grönlannin jäävuoria jotenkuten havainnon mukaan – ja sitten pistäisin ne kasvamaan värikkäitä mielikuvituskukkia, koska sellainen näyttäisi hyvältä. Värivalintojeni perustavoite on näyttää hyvältä.

Taidankin maalata seuraavaksi Grönlannin, sellaisena kuin sen mielessäni kuvittelen. Jos tarvetta ilmenee, havaintomateriaaliksi sopivia pieniä jäävuoria on helppo valmistaa pakastimessa – vaikka oikeastaan jäävuoret kai ovat samanlaisia, vaaleampia vain, kuin kivet joita on usein maalauksissani. Ehkä maalaankin kukkien sijasta jäävuoren huipulle viime aikojen lempiaiheeni, sini-puna-keltaisen talon, jonka värit edustavat minulle eheää kokonaisuutta ja täydellisyyttä.

Alunperin plagioin pääväritalon erään kollegani hienosta maalauksesta. Myöhemmin ilmeni, ettei sellaista maalausta ole olemassa. Ainakin kollega kiisti mitään taloa koskaan maalanneensa. Oli siis tapahtunut kuviteltu ideavarkaus, jonka aiheuttaman aidon syyllisyydentunteen käänsin päälaelleen keksimällä, että talo edustaa täydellisyyttä. Tästä on nyt väriteoria kaukana, enemmän ollaan sielutieteen puolella. Paitsi että taitaa olla niin, että pääväritaloni on oikeasti lähtöisin Goethen värikolmion tuijottelusta. Yhdistelin Goethen kolmion perspektiivittömään taloon, jonka puolestaan olen lainannut eräältä skitsofreeniselta maalarilta – joka täysin varmasti on olemassa, uskoisin.

Goethen värikolmio, joka koostuu kolmesta pääväristä, kolmesta väliväristä ja kolmesta välivärien sekoitusväristä, on visainen ongelma maalattavaksi, vaikka se näyttääkin yksinkertaiselta. Goethen kolmio edustaa täydellisyyttä, mutta käytännössä sen kaikki yhdeksän väriä on mahdoton maalata täysin onnistuneesti, koska pigmenttien fyysinen maailmallisuus ei koskaan tavoita ideoiden aineettomuutta. Täydellisyys on saavuttamatonta. Siksi olen oikaissut ja yhdeksän värin ratkaisemisen sijasta kehitellyt talon, jossa on vain ne kolme pääväriä, jotka lapsillekin opetetaan. Suhteellinen täydellisyys on riittävä tavoite, absoluuttista ei tarvita.

Miksi oikeastaan maalata täydellisyyden talo jäävuoren huipulle? Eihän se kannata. Kaikki tietävät, että jäävuori lohkeilee ja sulaa ja lipuu merivirran mukana ties minne, ja on siksi vaarallinen, eikä sellaisen huipulle pidä taloa rakentaa. Niinpä unohdan häilyväiset jäävuoret, vaikka täydellisyyden talot niiden huipulla näyttäisivätkin hyvältä. Mieluummin maalaan järkeviä asioita. Siksi olen useissa maalauksissani ripustellut täydellisyyden taloja vahvojen puiden oksille.

Se mikä näyttää hyvältä liittyy siihen, mitä maalauksella haluan kulloinkin ilmaista. Tai oikeastaan on niin päin, että maalaus itse kertoo minulle mitä se haluaa ilmaista. Maalaus antaa ohjeet värivalintoihin. Silloin kun maalaus epäröi, pitää istua alas ja odottaa. Ennemmin tai myöhemmin maalaus sanoo mitä se haluaa. Jos se ei kertakaikkiaan saa mitään sanotuksi, aina varma kikka on napata värilaatikosta joku täysin satunnainen väri ja maalata sillä. Se kikka toimii myös psykologisesti. Jos kerran on annettu sattumalle tuomarin virka, sen oikkuihin on suostuttava. Sattuma on toisinaan se elementti, jonka varassa maalaus lopulta toimii. Maalaus on ehkä viisaasti pidättäytynyt neuvomasta hedelmättömään sisäiseen dialogiinsa jumittunutta maalaria.

Vaikka kuuntelen intuitiota, sitä mitä maalaus tuntuu sanovan, lopulta kaikki ratkaisut syntyvät tietoisesta harkinnan ja intuition vuorovaikutuksesta. Käsitykseni mukaan luova mieli toimii näin, se vaeltelee kielen ja hiljaisuuden rajamailla. Hiljaisuus ei ole vaistotoimintaa vaan visuaalista ajattelua, jota seuraa kielellistäminen: kerron itselleni, että tarvittava väri syntyy tietyn nimisten värien sekoituksesta.

Opetustöiden ja yleisen mielenkiinnon vuoksi olen perehtynyt väriin teoreettisella tasolla hyvin. Värikurssieni oppilaat usein kysyvät, pohdinko maalatessani kovinkin tarkaan valon aallonpituuksia ja värin vuorovaikutusta. En pohdi. Lienee niin, että olen omien värioppikurssieni mallioppilas, se, joka on syvimmin sisäistänyt kaiken opetetun, eivätkä väriopilliset asiat edellytä erillistä pohdiskelua.
Värikäsitykseni on yhdeltä osaltaan kytköksessä italialaiseen varhaisrenessanssiin, samoin kuin on maalausteni taustamaisemakin. Voin käydä noiden maalarien kanssa kuvitteellista keskustelua. Renessanssi on kuitenkin tavoittamaton Eldorado.

Maalaan jotain joka tuntuu olevan lähellä, mutta on tavoittamatonta. Maalausteni tapahtumapaikka – niiden näyttämö – on jonkinlainen väärin muistettu Toskana. Sille näyttämölle voin viedä mitä tahansa asioita, ja välillä voin lavastaa näyttämöni vaikkapa Ruoveden maisemaksi, mutta taustalla oleva sielunmaisema pysyy aina samana. Kun raahaan näyttämölleni jonkin värin tai muun asian Pekkalan kartanon maisemista, sisäisen teatterini tarinassa ollaan siirrytty Ruovedelle.

Maalauksen väriratkaisut eivät ole pelkkää värisävyjen valintaa, vaan yhtä olennaisia asioita ovat rinnastukset, värialueiden pinta-alat ja niiden muoto, värien sijainti sommitelmassa, peittävyyden ja läpikuultavuuden vaihtelu, liukumat väristä toiseen, erilaisilla kuvioinneilla syntyvät optiset sekoitukset ja tietysti myös valöörivaihtelut. Samalla kun ne ovat maalauksen sisäisiä rakenteellisia asioita, ne ovat kytköksessä havaintoihin joita teen ympäröivästä maailmasta.
Värilaatikossani on noin 80 sävyä, joiden erilaisia maalausominaisuuksia hyödynnän maalatessani. Laajan paletin ansiosta voin käyttää yksinkertaisia värisekoituksia, jotka ovat helposti toistettavissa.

Suosikkitekniikkani, karkealle pellavapaperille maalattu akvarelli tuottaa himmeää pintaa, mikä saa värin näyttämään mehevältä. Alkuperäinen syy maalata akvarelleja ei kuitenkaan ollut väri, vaan se mielen harjoitus, ettei akvarelli anna virheitä anteeksi. Akvarellistin pitää joko jättää virheet tekemättä tai oppia elämään niiden kanssa. Minulle maalaus on muistiinpano sisäisestä dialogista, ja maalauksen tavoite on se olemus, johon teos työskentelyn mutkikkaalla polulla tulee päätyneeksi. Värivalinnat ovat sekoitus tietoa, kokemusta, havaintoja, mielihyvää ja mielipahaa, intuitiota, sattumaa.

Väri on osa kuvan kerrontaa, se on keino johdattaa katsetta. Väri on tapa erottua muista. Väri on tunteiden tarttumapinta.”

Uudet seikkailut

Uudet seikkailut

Muutaman viikon päästä avautuu seuraava näyttelyni, jonka pidän Tampereella galleria Saskiassa yhdessä Pekka Hepoluhdan kanssa. Tervetuloa avajaisiin syyskuun 2. päivä klo 18. Osuuteni näyttelyssä koostuu akvarelleista, ja esille tulee ainakin outoja kukkia ja täydellisyyden taloja.