Inspiraatio

Inspiraatio

Mahtoiko Suomen olympiajoukkuetta vaivata inspiraation puute, kun menestys Riossa jäi vaisuksi?

Josef Albersin (alunperin saksalainen, Yhdysvalloissa merkittävimmän tuotantonsa tehnyt taidemaalari, 1888 – 1976) mielestä taiteen tekemiseen tarvitaan 10 prosenttia inspiraatiota eli henkeytystä ja 90 prosenttia perspiraatiota eli hikoilua. Ehkä Albersin ajatus sopii myös urheiluun. Suomalainen urheilumenestys ei varmaankaan tyssännyt hikoilun, vaan henkeytyksen puutteeseen.

Maalatessani hikoilen vain kesäaikaan, koska vesivärimaalaus on kevyttä puuhaa. Mutta Albers ei kai tarkoita hikoilulla tätä. Jos taiteiluksi lasketaan, niin kuin kuuluu, kaikki taiteilijan ammattiin kuuluvat käytännön puuhat, hikoilua voi olla paljonkin taiteilijan päivittäisissä töissä. Inspiraation hetket ovat siihen verraten harvinaista herkkua. Mutta ei kai Albers sitäkään lausahduksellaan tarkoita, vaan puhuu pelkästään maalaamisesta.

Maalatessa jokainen siveltimenveto sisältää yhtä hyvin inspiraatiota kuin perspiraatiota. Hikoilu on turhaa jos luova mieli nukkuu silloin kun sivellin kulkee maalauksessa. Teos on aina luovan mielen tuote ja sellaisena riippuvainen inspiraation läsnäolosta. Siveltimen kosketus avaa tien maalaukseen. Samalla kun levität maalia, maali merkitsee myös jotain muuta. Maali on kouriintuntuvaa totta ja fiktiota yhtäaikaa. Inspiraation ja perspiraation erottelu on mahdotonta.

On mahdotonta maalata kullankiilto silmissä. Ei kannata yrittää tehdä maailman parasta maalausta. Taiteilijan ei kannata tavoitella täydellisyyttä. Beach Boysin Brian Wilson halusi tehdä maailman parhaan levyn 1960-luvulla, sillä seurauksella, että sairastui skitsofreniaan. Levy julkaistiin vasta lähes 40 vuotta myöhemmin nimellä Smile, eikä se enää ketään kiinnostanut. Rennommalla otteella onnistuu paremmin. Rolling Stonesin klassikko Exile on Main Street tehtiin liikoja yrittämättä, huumepöllyssä jammaillen. Mick Jagger ei oikein vieläkään tajua, mikä siinä levyssä muka on niin hyvää. En väitä vastaan, jos joku on sitä mieltä että se on maailman paras rock-levy.

Ehkä jonkun kannattaisi sanoa Petra Ollille, että relaa vähän. Inspiraatio ei siedä pakottamista. Ilman inspiraation kymmentä prosenttia urheilijan suoritus jää juuri sen verran vajaaksi, ettei mitalia tule. Usain Bolt näyttää luottavan fifty-sixty periaatteeseen, puolet hikoilua ja kuusikymmentä prosenttia rentoa inspiraatiota.

En ole harrastanut kilpaurheilua, enkä siksi tiedä urheilijan ajatuksista mitään, mutta luulisin kuitenkin, että Usain Bolt nauttii juoksemisesta. Kiva duuni, josta saa sitten vielä mitaleitakin kaulaan. Ei kai Bolt kiirehdi radalla pelkästään siksi, että pääsisi sieltä mahdollisimman pian pois tekemään jotain muuta. Ehkä kymmenen sekuntia juoksuradalla venyy Boltin mielessä nautinnolliseksi ikuisuudeksi. Ei Bolt itke harjoittelun tuskaa, vaikka Boltin harjoittelu on tasan yhtä rankkaa kuin muidenkin. Ehkä Bolt voittaa kisoja, koska harjoittelee vielä enemmän kuin muut. Miesten sadan metrin kisassa oli kyse siitä, voittaako kivikasvoinen suorittaja Gatlin ja pelle Bolt. Jokainen tiesi jo etukäteen, että pelle voittaa. Mitalit voisi jakaa kilpailemattakin, pärstäkertoimen perusteella. Voittajan näkee naamasta jo etukäteen.

Urheilu, niin kuin taidekin, on leikkiä. Ehkä siinä ajatuksessa on jotain noloa ja sitten pitää teeskennellä, että otsasi tuskan hiessä sinun pitää leikkisi suorittaa, eikä kivaa ole. Ja turpiin tulee. Ja harmittaa. Vieressä toinen elehtii ja pelehtii ja voittaa kaikki mitalit. Ja vakavikkoa harmittaa vielä enemmän. Kovaa oli ja rankkaa, eikä se kannattanut ja pellet vaan sen kun keekoilee. Aina sama juttu! Kun Keith Richards rämpyttelee jotain älytöntä se on muka makeeta, ja kun Mozart kikattelee ja pimputtelee, sekin on tosi hienoa. Salieri tekee kaiken tuskalla ja sydänverellä, eikä ketään kiinnosta.

Asian toinen puoli on tietysti se, että pelle tekee vähintään saman verran töitä kuin suorittajakin.

Maalaamisessa on hienoa ajan tunteen katoaminen. Maalaaminen on matkallaoloa. Ja koska maalaaminen on matkallaoloa, olen vuosien varrella tullut maalanneeksi aika monta laivaa, autoa ja lentohärveliä. Teoksissani on etsitty, kuljettu ja tutkimusmatkailtu. En oikeastaan tiedä miltä maalauksen valmistuminen tuntuu. Viimeinen siveltimenveto ei koskaan jää mieleen. Tärkeintä on tutkimusmatka, ei perillepääsy. Maalaus ei ole urakka jonka valmistumista haluaisi juhlia. Mieluisampaa olisi olla maalauksessa ikuisesti, maalauksen soisi olevan matka joka ei koskaan pääty. Maalaamisella ei ole tavoitetta. Maalaus vain ilmestyy maailmaan.

Inspiraatio tarkoittaa myös valaistumisen hetkiä. Jokaiseen tekemääni näyttelyyn liittyy jokin sellainen. Jossain työskentelyn vaiheessa mieli päättää kuljettaa minut oraakkelin luo. Jokin kuiskaaja näyttäytyy minulle sitten, kun mieli on sille valmis. Jostain syystä inspiraatiota etsivä mieli näyttää hyväksyvän ainoastaan asiat, jotka näyttävät sattumanvaraisilta, vaikka eivät sitä olisikaan.

TM-galleriassa viime kesäkuussa pitämässäni Jättiläiset-näyttelyssä oltiin tavallista vähemmän matkalla. Tällä kertaa viipyiltiin täydellisyyden taloissa. Näyttelyn yhtenä ajatuksellisena lähtökohtana kuitenkin oli matkalaisten suojeluspyhimys Kristoforos. Jostain syystä välttelin aiheeseen tarttumista, ilmeisesti koska viihdyin niin hyvin täydellisyyden taloissani. Tarkoitus oli maalata jättiläisiä, mutta en ollenkaan halunnut. Jättiläiset ovat pelottavia. Muutamaa viikkoa ennen näyttelyn alkua tulin käyneeksi Lohjan kirkossa katsomassa sen keskiaikaisia kalkkimaalauksia. Kirkon seinällä sattui olemaan suuri Kristoforos-maalaus, joka ilmiselvästi komensi: ”maalaa minut”. Tai ei, ei Kristoforos komentanut vaan rohkaisi. Se, minkälaisena Kristoforokseni halusin maalata selvisi minulle saman tien ja samalla löysin ratkaisun näyttelyn olemukseen. Jättiläinen olikin ystävällinen.

Keskiaikaiset kirkot ovat eräänlaisia täydellisyyden taloja, muodoltaankin aivan samanlaisia kuin talot minun maalauksissani. Käyn keskiaikaisissa kirkoissa, koska silloin tuntuu kuin menisin sisään omaan maalaukseeni.

Ehkä inspiraation kokemus syntyy silloin, kun maailma vastaa symbolikielellä mielen tuntemattomimman osan esittämiin kysymyksiin.

Itse asiassa minulla on jatkuvasti tunne, että maalaukseni maalaa joku muu kuin minä. Tai ainakin että ohjeet maalaamiselle antaa joku muu, ja että fyysinen olemukseni on pelkkä maalauksen toteuttaja. Ehkä tosiaankin on niin, että fyysistä henkilöä tarvitaan vain hikoiluun. Inspiraatiopuolen hoitaa joku mielen syvyyksissä pahnoilla makaileva ja siellä voisulaa syövä, piileskelevä, kiukutteleva ja oikutteleva vetelys. Jos sen sisäisen olion kanssa ei ole hyvissä väleissä, se heittelee kapuloita rattaisiin ja tekee elämän hankalaksi.

Ilmeisesti Usain Bolt tulee hyvin toimeen sisäisen olionsa kanssa. Boltin inspiraatio on taiteilijallekin hyvä esikuva.