Täydellisyyden värit

Täydellisyyden värit

Ruovedellä Pekkalan kartanossa on tänä viikonloppuna meneillään Ruoveden maisema -seminaari, joka tänä vuonna keskittyy väriin. Seminaari järjestetään yhteistyössä Tampereen taidemuseon ja Tampereen kesäyliopiston kanssa. Seminaarin ja siihen liittyvän taiteilijasymposiumin yhteydessä julkaistaan kirja, jossa symposiumiin osallistuvat taiteilijat kertovat värikäsityksestään. Ruovesi Landscape: Artist Essays 2016 -kirja julkaistaan englanninkielellä. Tässä on kirjassa julkaistava tekstini suomeksi.

”TÄYDELLISYYDEN VÄRIT

Tarinan mukaan Mauno Markkula, loistava ekspressionistinen värimaalari, maalasi joskus taiteilijaystävänsä kanssa Helsingin Eteläsatamassa. Ystävän maalauksessa näkyi satamanostureita, mutta Markkulan maalaus kuulemma muistutti palmurantaa.

Naiivi tarina tuntuu sisältävän olettaman, että luonnonlapsen ja rationalistin erottaa siitä, että ensinmainittu ei halua maalauksiinsa satamanostureita. Markkula seuraili maisemahavaintoa, mutta maalasi enemmän omaa ihannemaailmaansa kuin näkyvää maisemaa. Ymmärrän hyvin Markkulan asenteen.

Jos joskus maalaisin vaikkapa Grönlannissa, en usko että luopuisin siellä pinjapuistani. Maalausteni yleissävykään tuskin muuttuisi. Maalarit usein pitävät kiinni väriasteikostaan, oli aihe mikä tahansa. Voi olla, että maalaisin Grönlannin jäävuoria jotenkuten havainnon mukaan – ja sitten pistäisin ne kasvamaan värikkäitä mielikuvituskukkia, koska sellainen näyttäisi hyvältä. Värivalintojeni perustavoite on näyttää hyvältä.

Taidankin maalata seuraavaksi Grönlannin, sellaisena kuin sen mielessäni kuvittelen. Jos tarvetta ilmenee, havaintomateriaaliksi sopivia pieniä jäävuoria on helppo valmistaa pakastimessa – vaikka oikeastaan jäävuoret kai ovat samanlaisia, vaaleampia vain, kuin kivet joita on usein maalauksissani. Ehkä maalaankin kukkien sijasta jäävuoren huipulle viime aikojen lempiaiheeni, sini-puna-keltaisen talon, jonka värit edustavat minulle eheää kokonaisuutta ja täydellisyyttä.

Alunperin plagioin pääväritalon erään kollegani hienosta maalauksesta. Myöhemmin ilmeni, ettei sellaista maalausta ole olemassa. Ainakin kollega kiisti mitään taloa koskaan maalanneensa. Oli siis tapahtunut kuviteltu ideavarkaus, jonka aiheuttaman aidon syyllisyydentunteen käänsin päälaelleen keksimällä, että talo edustaa täydellisyyttä. Tästä on nyt väriteoria kaukana, enemmän ollaan sielutieteen puolella. Paitsi että taitaa olla niin, että pääväritaloni on oikeasti lähtöisin Goethen värikolmion tuijottelusta. Yhdistelin Goethen kolmion perspektiivittömään taloon, jonka puolestaan olen lainannut eräältä skitsofreeniselta maalarilta – joka täysin varmasti on olemassa, uskoisin.

Goethen värikolmio, joka koostuu kolmesta pääväristä, kolmesta väliväristä ja kolmesta välivärien sekoitusväristä, on visainen ongelma maalattavaksi, vaikka se näyttääkin yksinkertaiselta. Goethen kolmio edustaa täydellisyyttä, mutta käytännössä sen kaikki yhdeksän väriä on mahdoton maalata täysin onnistuneesti, koska pigmenttien fyysinen maailmallisuus ei koskaan tavoita ideoiden aineettomuutta. Täydellisyys on saavuttamatonta. Siksi olen oikaissut ja yhdeksän värin ratkaisemisen sijasta kehitellyt talon, jossa on vain ne kolme pääväriä, jotka lapsillekin opetetaan. Suhteellinen täydellisyys on riittävä tavoite, absoluuttista ei tarvita.

Miksi oikeastaan maalata täydellisyyden talo jäävuoren huipulle? Eihän se kannata. Kaikki tietävät, että jäävuori lohkeilee ja sulaa ja lipuu merivirran mukana ties minne, ja on siksi vaarallinen, eikä sellaisen huipulle pidä taloa rakentaa. Niinpä unohdan häilyväiset jäävuoret, vaikka täydellisyyden talot niiden huipulla näyttäisivätkin hyvältä. Mieluummin maalaan järkeviä asioita. Siksi olen useissa maalauksissani ripustellut täydellisyyden taloja vahvojen puiden oksille.

Se mikä näyttää hyvältä liittyy siihen, mitä maalauksella haluan kulloinkin ilmaista. Tai oikeastaan on niin päin, että maalaus itse kertoo minulle mitä se haluaa ilmaista. Maalaus antaa ohjeet värivalintoihin. Silloin kun maalaus epäröi, pitää istua alas ja odottaa. Ennemmin tai myöhemmin maalaus sanoo mitä se haluaa. Jos se ei kertakaikkiaan saa mitään sanotuksi, aina varma kikka on napata värilaatikosta joku täysin satunnainen väri ja maalata sillä. Se kikka toimii myös psykologisesti. Jos kerran on annettu sattumalle tuomarin virka, sen oikkuihin on suostuttava. Sattuma on toisinaan se elementti, jonka varassa maalaus lopulta toimii. Maalaus on ehkä viisaasti pidättäytynyt neuvomasta hedelmättömään sisäiseen dialogiinsa jumittunutta maalaria.

Vaikka kuuntelen intuitiota, sitä mitä maalaus tuntuu sanovan, lopulta kaikki ratkaisut syntyvät tietoisesta harkinnan ja intuition vuorovaikutuksesta. Käsitykseni mukaan luova mieli toimii näin, se vaeltelee kielen ja hiljaisuuden rajamailla. Hiljaisuus ei ole vaistotoimintaa vaan visuaalista ajattelua, jota seuraa kielellistäminen: kerron itselleni, että tarvittava väri syntyy tietyn nimisten värien sekoituksesta.

Opetustöiden ja yleisen mielenkiinnon vuoksi olen perehtynyt väriin teoreettisella tasolla hyvin. Värikurssieni oppilaat usein kysyvät, pohdinko maalatessani kovinkin tarkaan valon aallonpituuksia ja värin vuorovaikutusta. En pohdi. Lienee niin, että olen omien värioppikurssieni mallioppilas, se, joka on syvimmin sisäistänyt kaiken opetetun, eivätkä väriopilliset asiat edellytä erillistä pohdiskelua.
Värikäsitykseni on yhdeltä osaltaan kytköksessä italialaiseen varhaisrenessanssiin, samoin kuin on maalausteni taustamaisemakin. Voin käydä noiden maalarien kanssa kuvitteellista keskustelua. Renessanssi on kuitenkin tavoittamaton Eldorado.

Maalaan jotain joka tuntuu olevan lähellä, mutta on tavoittamatonta. Maalausteni tapahtumapaikka – niiden näyttämö – on jonkinlainen väärin muistettu Toskana. Sille näyttämölle voin viedä mitä tahansa asioita, ja välillä voin lavastaa näyttämöni vaikkapa Ruoveden maisemaksi, mutta taustalla oleva sielunmaisema pysyy aina samana. Kun raahaan näyttämölleni jonkin värin tai muun asian Pekkalan kartanon maisemista, sisäisen teatterini tarinassa ollaan siirrytty Ruovedelle.

Maalauksen väriratkaisut eivät ole pelkkää värisävyjen valintaa, vaan yhtä olennaisia asioita ovat rinnastukset, värialueiden pinta-alat ja niiden muoto, värien sijainti sommitelmassa, peittävyyden ja läpikuultavuuden vaihtelu, liukumat väristä toiseen, erilaisilla kuvioinneilla syntyvät optiset sekoitukset ja tietysti myös valöörivaihtelut. Samalla kun ne ovat maalauksen sisäisiä rakenteellisia asioita, ne ovat kytköksessä havaintoihin joita teen ympäröivästä maailmasta.
Värilaatikossani on noin 80 sävyä, joiden erilaisia maalausominaisuuksia hyödynnän maalatessani. Laajan paletin ansiosta voin käyttää yksinkertaisia värisekoituksia, jotka ovat helposti toistettavissa.

Suosikkitekniikkani, karkealle pellavapaperille maalattu akvarelli tuottaa himmeää pintaa, mikä saa värin näyttämään mehevältä. Alkuperäinen syy maalata akvarelleja ei kuitenkaan ollut väri, vaan se mielen harjoitus, ettei akvarelli anna virheitä anteeksi. Akvarellistin pitää joko jättää virheet tekemättä tai oppia elämään niiden kanssa. Minulle maalaus on muistiinpano sisäisestä dialogista, ja maalauksen tavoite on se olemus, johon teos työskentelyn mutkikkaalla polulla tulee päätyneeksi. Värivalinnat ovat sekoitus tietoa, kokemusta, havaintoja, mielihyvää ja mielipahaa, intuitiota, sattumaa.

Väri on osa kuvan kerrontaa, se on keino johdattaa katsetta. Väri on tapa erottua muista. Väri on tunteiden tarttumapinta.”